Lomamiehen äiti

Vuosia sitten Ystäväni - tuo hengenheimolainen, joka sattui syntymään 26 vuotta oman syntymäni jälkeen - kysyi, tulisinko hänen mahdollisen esikoisensa kummiksi. Suostuin ilomielin ja otettuna tietämättä, mitä antamani lupaus merkitsisi.

Kun asia tuli viime vuoden lokakuussa ajankohtaiseksi, surin Pojan kuolemaa monissa tunnelmissa: jotain helpotusta oli suruuni jo tullut - lempeyttä, hiljaista syvyyttä, rakkauden voimaa - mutta usein humpsahtelin vielä "kuoppiin", mitä tapahtuu yhä, tosin harvemmin. Niistä  rämpiminen ylös oli vaivalloista, ja jätti jälkeensä ainakin toisinaan lähes nihilistisen turhuuksien-turhuus-olon, jossa omat arvot ja käsitykset olivat hukassa, muiden vastaavista puhumattakaan. Pahimmissa visioissa näin itseni kylmäkatseisena, elämän kovettamana kummitätinä, joka kähisee kasvavalle kummilapselleen viskigrogin takaa: "Elämä on phaskaa..."

Sain mahdollisuuden miettiä rauhassa lupaukseni lunastamista, mutta minulle oli alusta asti selvää, että otan tehtävän vastaan. Jouduin kuitenkin pohtimaan tehtävän tarkoitusta aivan toisella tavalla, kuin olisin tehnyt sen niissä olosuhteissa, joissa soisin olevani: kolmen kasvavan nuoren aikuisen äitinä.

Ensimmäsiä ajatuksia Ystävän tultua raskaaksi oli, miten kerron kummilapselleni Pojan elämästä ja kuolemasta sitten, kun se on ajankohtaista. Kuinka osaan elää kummina niin, että kummilapseni kokee elämän vaikeinakin aikoina elämisen arvoisena ilman, että tuomitsen oman poikani ratkaisun? Onko minussa itsessäni kylliksi elämänvoimaa, uskoa ja toivoa, jotta siitä riittää jaettavaksi kummilapselle? Voiko noita asioita ylipäänsä jakaa, ja olenko kuitenkin jo niissä todistetusti epäonnistunut - olenko poikani rakastavista sanoista huolimatta osallinen hänen kuolemaansa? Näitä kysymyksiä ei vain ole voinut välttää eikä niitä voi tukahduttaa. Ei niihin vastaustakaan ole, mutta niiden kanssa on elettävä. Ehkä oman elämänvoimani merkki on se, että pystyn kuin pystynkin niiden kanssa elämään iteselleni armollisena.

Ystäväni raskausajan olimme yhteydessä, kylläkin "pehmein puskurein". Tahdoin säästää ystävääni omalta surultani, silloin, kun se näytti synkimmät kasvonsa. En halunnut "pilata" hänen onneaan tai luoda siihen säröjä. Kun vihdoin puhuimme asiasta, ystäväni totesi, ettei hänkään halunnut "pilata" minun suruani. Ei ole ystävyyden helpoin mahdollinen tilanne, jossa molemmat elävät näin vastakkaista mullistuksen aikaa: toinen osallisena elämän luomisessa, toinen siitä luopumisessa. Kyllä se asiasta puhuminen vain helpotti - tässä kohdassa se oli kultaa vaikenemisen rinnalla.

Kun kummipoikani vihdoin syntyi, purskahdin hyvään helpotuksen itkuun viestin saatuani. Olin liikuttunut  paitsi lapsen syntymästä, myös siitä, että samalla hetkellä tulin tietoiseksi siitä, että tämä on oikein, tämä kummius. Tiesin, että tahdon olla sellainen kummi, jota Poikakin arvostaisi: läsnä ja välittävänä lapsen elämässä riippumatta siitä, kuinka usein on mahdollista tavata. Siitäkin hän kerran puhui, pitkään ja paatoksella.

Kun tässä kirjoitan kummiudesta, en tarkoita uskonnollista kummiutta. Sillä olkoon oma paikkansa. En puhu myöskään "tavarakummiudesta", jota minulta ei onneksi odotetakaan, mutta jolla silläkin voi olla oma paikkansa. Puhun kummin ja kummilapsen välisestä ihmissuhteesta, jota ei synny ilman kohtaamista. Sen ydin on kuuntelminen, ymmärtäminen ja välittäminen - poikani sanoin.

Tiedättehän nuo: biisit, jotka jäävät soimaan päähän, eivätkä lähde sieltä ennen kuin uusi on pakotettu tilalle. Nykyään korvaankin ei-toivotun korvamadon jollain Lomamiehen sävellyksellä, ja siihen olen täysin tyytyväinen.

Yksi yli kuluneen vuoden päässäni pyytämättä luikerrelleista korvamadoista on ollut "Väliaikaista kaikki on vaan" - ei siksi, että se olisi koskaan ollut lempikappaleitani, vaan koska se on sopinut niin hyvin elämäntilanteeseeni. Lapsena ja nuorena itse asiassa inhosin kyseistä rallia: iloisella poljennolla rallatellaan silmille - tai siis korville - mitä epämieluisin totuus. Nyt on toisin. Ei, en vieläkään pidä tuosta renkutuksesta - se nostaa pintaan ankean tunnemuiston - mutta koen sen sanat ja sanoman toisin. Elämässä tapahtuvien asioiden ja itse elämän väliaikaisuus ei vain tunnu enää pahalata eikä ankealta samalla tavalla kuin ennen. Itse asiassa ei lainkaan, ja siinä on jopa jotain syvältä kouraisevan lohdullista minulle tällaisena ihmisenä kuin olen näine kokemuksineni.

Kun Poika kuoli, elämän väliaikaisuus iski palleaan tavalla, jota ei voi kuvata. Jonkin ajan päästä väliaikaisuuden ajatus itsessään alkoi tuottaa ennen kokemattomia helpotuksen tunteita: minun tuskani, suruni ja elämäni on sekin väliaikaista vaan. En tosin tunne kiusausta pistää jenkaksi oivallukseni ja tuntemusteni vuoksi, ja tunnen edelleen surua myös väliaikaisuudesta, mutta en ahdistu siitä. Hyväksyn suruni ja hyväksyn väliaikaisuuden. Ainakin tällä haavaa, nyt.  Ja muutahan minulla ei ole kuin väliaikaisesti.

Tuntuu hyvältä tietää, että jonakin päivänä minua ei ole. Puhun siis fyysisestä ja psyykkisestä olemuksestani enkä edes lähde pohtimaan sielun kautta hengen kuolemattomuutta. Minulla ei ole siitä mitään tietoa. Se, ettei kuolemiseni ajatus tunnu kammottavalta eikä edes harmilliselta, ei tarkoita sitä, että janoaisin kuolemaa - vaikkakin synkimpinä hetkinä jotain siihen suuntaan on tullutkin toivoneeksi. Juuri nyt haluan elää monestakin syystä - vanhemmat, lapseni, ystävät, sukulaisten verkosto ja uunituore kummipoika antavat elämänhalua pelkällä olemassaolollaan. En myöskään voi olla taas kerran mainitsematta ilmeisesti kohdillaan olevasta lääkityksestä. En tiedä, mikä tilanne olisi ilman sitä enkä aio kokeilla - enää. Keväällä lopetin lääkityksen hetken rupeamaksi, koska minulla ei ollut siihen varaa. Onneksi huomasin, ettei minulla varsinkaan ole varaa olla ilman sitä, ja onneksi äitinikin sen huomasi, ja ilmoitti maksavansa sen aina, kun omat rahkeet eivät riitä.

Riittivät rahkeet(=rahat) tai eivät, olipa lääkitys loppuiän juttu tai ei: väliaikaista kaikki on vaan.

PS: Onneksi olkoon: pistin juuri korvamatoni kiertoon!

Oloni on outo. Ei paha, ei ollenkaan, mutta outo.

Olen nyt sillä reissulla, josta marraskuussa kirjoitin ja josta minun on määrä palata tyhjään kotiin vielä kokemattomin tuntein. Onko vastassa se tyhjyys ja kipu, joka aiemmilla kerroilla on toivottanut minut "tervetulleeksi" jo useammalta matkalta palattuani Pojan kuoleman jälkeen? Vai joko kivun tunteet ovat helpottaneet ja sopeutumista tilanteeseen tapahtunut? Oli, miten oli ja tuli mitä tuli, vastaan on kaikki otettava, ja kuten tähänkään mennessä, en siihen menehdy.

Outoa tämän hetken olossani on jo pian viikon jatkunut seesteisyys, kirkkaus ja helppous. Mieli on kuin kuutamoilta, itse itsensä hyväksyen. Erityisen mielenkiintoiseksi asian tekee se, että en ehtinyt enkä rahatilanteeni epävarmuuden vuoksi "uskaltanut" ostaa ADHD-lääkkeitäni, kun tältä reissulta on joskus palattavakin, eikä VR anna senttiäkään hyvitystä myöhästelevistä junista - tai no ehkä senttejä joissain tapauksissa, mutta ei ilmaismatkaa. Taistelu Kelan, toimeentulotukijärjestelmän ja OAJ:n työttömyyskassan kanssa on ollut avartavaa, uuvuttavaa ja masentavaa. Jos joku luulee, että tukien varassa elämäinen - tai niiden saaminen - on jotenkin helppo ja yksinkertasinen juttu, voi tulla juttusilleni. Tässä en asiasta tämän enempää avaudu, kuin että olen päätynyt sellaiseen pisteeseen, etten enää välitä. Tulkoon ei-tipu-eikä-lirise-kirjeitä milloin siksi, että sairauspäiviä on liikaa ja milloin(toisesta tukilähteestä)siksi, että niitä on liian vähän. Laskekoon sossu vanhat, aikaa sitten syödyt tuloni pienentämään toimeentulotukioikeutta ja jättäköön huomioimatta velat, jotka lasten elämisen turvaamiseksi on täytynyt ottaa. Kerääntyköön ne pinoiksi, karhuiksi ja ulosottoon, koska minkä tahansa tuen päätökset ja maksuunpanot kestävät liian kauan. En vain jaksa enää välittää ja oloni on höyhenenkevyt. Muistan erään minulle tärkeän ihmisen sanat sietämättömässä elämäntilanteessa, jossa hän eli uskonnollisen yhteisönsä syyllistämänä ja painostamana vuosien ajan: kun ihmistä ruoskitaan tarpeeksi kauan, ruoskiminen lakkaa koskemasta. Minulle on tainnut käydä juuri niin.

Mielen tyyntyminen taloudellisen kurimuksen edessä on oma lukunsa ja oma lukunsa on se, että olen nyt pisimmän rupeaman Pojan kuoleman jälkeen tuntenut tuskatonta kiitollisuutta siitä, että hän eli ja antoi minulle elämällään niin paljon. Edelleen haluaisin hänet takaisin ja kuvittelen vähän väliä, millaista elämämme olisi juuri nyt, jos hän yhä eläisi. Edelleen olen henkisesti rampa, joka opettelee elämään vammansa kanssa, mutta suhtaudun siihen tyynesti - juuri nyt, tänä kuluneena viikkona. Ja ilman lääkitystä. Se on se outo juttu.

Minulla on asiaan selitys, jota pidän hyvin todennäköisenä ja pitävänä: olin monta päivää tietoisen, hyväksyvän läsnäolon tilassa ohjatessani opiskeiljoita rentoutumisen, läsnäolon, voimavarojen kartottamisen ja myönteisten mielikuvien parissa. Ei kukaan eikä mikään häirinnyt työtäni - toisin kuin nyt taakseni jättämässä varhaiskasvattajan työssä, jonka avainsanat ovat jatkuvan häiriön sietäminen - vaan sain tehdä sitä keskeytyksettä ja rauhassa, aivojen levätessä samalla, kun olin syvästi tietoinen vastuustani ja työstä, jota olin tekemässä. Tiesin myös tekeväni työtä, johon voimavarani ja taitoni riittävät, ja joka on kyllin haastavaa ollakseen mielenkiintoista. Aivojeni kemia tuntuu kiittävän minua siitä, mitä niiden hyväksi olen viime päivinä tehnyt ja miltä niitä olen suojellut. Nuorilta saatu arvostava palaute ei sekään liene merkityksetön juttu.

Ehkäpä kannattaa paneutua tämän asian äärelle kunnon rupeamaksi pohtiessani sitä, mikä minusta oikein isona tulee - tai mikä jo olen.

Näin sanoo Martti Lindqvist surusta.

Ankaruus on ollut viime aikoina vahvasti läsnä. Ehkä se on vain vaihe, surun luonteeseen kuuluvaa polveilua. Se voi olla myös "krapulaa", jonka olen huomannut ja täälläkin todennut seuraavan jokaista mukavaa ja elämäntäyteistä kokemusta. Olin ystäväni kanssa kuuden päivän lomamatkalla Edinburghissa, mistä nautin täysin siemauksin. Toki Poikakin oli mukanani - hänhän oli skottiaksentin tinkimätön fani. Keskimmäisen kanssa saimme nauraa monet naurut skottimurteen parissa.

Sytytin pojalle kynttiän Rosslynin kappelissa, ja kynttilä syttyi myös edesmenneelle mummolleni ja ystävälleni. Tuo paikka ja hetki oli merkittävä, koska kyseisessä  kappelissa on filmattu pätkä Da Vinci-koodia, jonka yhdessä Pojan kanssa kävimme katsomassa. Ei silti, että olisimme juuri mitään sekavasta leffasta ymmärtäneet, kun kirja oli kummaltakin lukematta. Myöhemmin poika taisi katsoa elokuvan uudestaan, ainakin aikoi.

Ankaruutta suruun tuo myös tämä syksyn aika pyhineen. Oli vainajien muistopäivä, jolloin rämmin kahteen otteeseen Paltaniemelle pyörää taluttaen ja lumipalloista hautakummulle sydäntä väsäten, ja on isänpäivä, joka tuottaa oman kipunsa. Pojan harras haave hyväksi isäksi ja vaariksi tulemisesta jäi toteutumatta, ja suren tuon haaveen kuolemaa Pojan kuoleman ohella.

Syväsuru-uppeluksiin jouduin päivänä, jolloin suunnittelin tulevaa matkaa eteläiseen Suomeen rentouttamisen, valmentamisen ja läheisten tapaamisen merkeissä. Eräs ystäväni pitää vuorovaikutuskoulutusta, johon voin osallistua, mutta joka tietää matkani pitenemistä. Sydämeni kääntyi ympäri, kun tajusin, että voin viipyä niin kauan kuin haluan: kukaan ei odota minua kotiin takaisin. Olen hyvin tietoinen siitä, että tämä suru olisi kohdannut minua ilman Poikani varhaista kuolemaakin- yllätyksekseni kuulunkin äiteihin, joille lasten lento pesästä on jo itsessään tiukan kriisin ja surutyön paikka. Ehkä näin siksi, että yksinhuoltajan osa vaatii niin paljon, ja että sen jälkeen jää kotiin totaalisesti yksin. Viistoista vuotta kädet täynnä työtä ja plumps: ei mitään. Tyhjää.

Lukija älköön menkö lankaan ja ajatelko, että elämäni on läpikurjaa. Ei se ole. Tämä on "vain" elämän yksi siivu tai taso. Minulla on läheiset, on ystäviä, on mielenkiinnon kohteita ja jopa tulevaisuudensuunnitelmia. Kaikki nuo yhdessä ja erikseen vetävät minua kohti pintaa silloin, kun joudun upoksiin. Suru on vain niin väkevä, että se sille päälle sattuessaan vetää pinnan alle kuin hyökyaalto, enkä juuri sillä hetkellä näe ja koe muuta kuin tuon aallon tuottaman paineen.

Elän ankaraa aikaa. En voi sanoa hyväksyväni sitä, mutta joka tapauksessa elän sitä. Se riittää.

Eilen tuli kuluneeksi puoli vuotta Pojan kuolemasta.

Suru on muuttanut muotoaan, tullut hiljaisemmaksi, yksityisemmäksi: minun poikani, minun suruni. Siitä ei ole paljon sanottavaa tai sitä ei osaa sanoittaa. Se vain on. Itkujen välit ovat pidentyneet, mutta ovat tullessaan rajumpia ja entistä helpottavampia.

Raporttia tapahtumasta ei ole kuulunut. Kauan pelkäsin sen tulemista tai tarkemmin sanottuna omia tunteita sen tullessa. Pojan syntymäpäivänä(6.9.) en käynyt hakemassa postia, koska en halunnut ottaa riskiä, että jo muutenkin raskaana päivänä tulisi sekin. Nyt ei enää pelota. Asia on niin kuin se on, ja se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Sitä ei mikään paranna eikä pahenna.

Olen paljon yksin hiljaisuudessa. Se tekee hyvää silloinkin, kun tuntuu, että se tekee liian kipeää. Kun niiden hetkien yli pääsee, olo tuntuu entistä vahvemmalta. Tutkailen aika ajoin, mitä minussa on muuttunut Pojan kuoleman myötä. Arvomaailmani on ennallaan, samoin elämänkatsomukseni. Tärkeät ihmissuhteet ovat osoittautuneet voimavarakseni, mikä ei ole ollut yllätys. Jotkut suhteet ovat entisestään vahvistuneet ja syventyneet, jotkut ihmiset elämässäni tulleet lähemmäksi. Olen siitä kiitollinen.

Suurin yllätys -sen ohella, että työnantaja ei ottanut osaa suruun, mutta oli rankentanut työolosuhteita yrittäessäni palata töihin - on ollut itsevarmuuden ja pelottomuuden ilmaantuminen omaan käytökseen. En suostu enää asioihin ja tilanteisiin, joihin ennen suostuin. Osaan sanoa tarpeen tullen"ei" ja "nyt riittää, kiitos" ääni vapisematta. Tämä on koskenut niin pieniä kuin suuriakin asioita. Kun eräs ystäväni puhui "kontallaan olosta Luojan edessä", voin hyväksyä sen hänen kokemuksenaan, mutta en ota sitä omaksi kokemuksekseni. Se ei ole minun tieni, ja tiedän, ettei se ollut poikani tahto. Hän tahtoi minun elävän vapaana syyllisyydestä ja sitä tahtoa kunnioitan.

Kynttilät loimottavat sisällä ja parvekkeen lyhdyssä. Ajattelen Poikaa rakkaudella. Tästäkin päivästä selvisin.

Vaikka olen muutaman viime kuukauden ajan suhtautunut nihkeästi(joskus jopa raivooisan kielteisesti)kaikenlaiseen positiiviseen ajatteluun Positiivareiden sivustoja myöten, olen vastahakoisesti lukenut Ajatusten aamiaista ja joskus vastahakoisesti myöntänyt, että nojaa, on tossa perää, ehkä. Monet neuvot ja vinkit ovat tuntuneet kuitenkin olevan niin kaukana siitä sielunmaisemasta, jossa olen elänyt, ettei nille ole jaksanut edes hymähtää.

Tämän aamun Ajatusten aamiaisissa oli esimerkki laulun mahdista ja voimista mielialan ja ilmapiirin parantajana. Olen itse monesti tämän suruprosessin aikana pohtinut samaa, kun on kohdillaan olevan lääkityksen lisäksi miettinyt kaikkia mahdollisia selviytymiskeinoja kohti elämisen arvoiselta tuntuvaa elämää. Rakastan poikani musiikkia, ja jonkin aikaa hänen kuolemansa jälkeen kuuntelin sitä kuumeisesti kuin olisin sillä pitänyt lastani elossa kuolemaakin uhmaten. Sitten tuli niin kova kipu hänen musiikkinsa kuuntelemisesta- kaiketi jo tunnetassollekin meni perille kuoleman lopullisuus - etten voinut kuunnella sitä lainkaan, kun kipu tuntui repivän sydämen ulos rinnasta. Jos jokin kipale nousi spontaanisti mieleeni, korvasin sen jollakin muulla, minulle neutraalilla musiikilla. Ainoa poikkeus oli kännykän soittoääni.

Nyt olen taas varovaisesti alkanut kuunnella tai hyräillä Pojan biisejä ilman, että se on tuntunut liian pahalta. Kun tänään luin tuon "aamiaisjutun", Jazzman alkoi soida mielessäni ja pyöräytinpä siihen samoin tein sanat. Joskus tehtiin Pojan kanssa kehtolaulu noin yhdessä - valitettavasti en muista sen säveltä, sanat ovat kyllä tallella.

Eivät nuo Jazzmaniin tekemäni sanat kummoiset ole: naiivit ja kliseiset lähinnä, mutta toimivat minulle. Poika ei ehkä olisi tyytyväinen itse sanoitukseen, mutta siitä hän olisi ainakin iloinen, että sanoitin hänen sävelmänsä. Niin ainakin uskon.  Yksi kohta sanoituksessani minua miellyttää(ainoa tummempi ajatus keveyden keskellä) - sävel on A-osasta, mutta kappaleen keskellä: "Päätin näin: laulaen meen synkkään yöhön, sielun sateeseen." Sitähän se vielä on, ei joka hetki eikä jatkuvasti eikä varsinkaan kaikilla elämän osa-alueilla - mutta ikävä on yhä kova. Välillä kovempi kuin alkuun, koska siitä alkaa olla aikaa, kun viimeksi nähtiin...

Eilen muistin, että Pojan viimeinen sana minulle oli "bontsukka", mikä ei kertone lukijalle mitään - paitsi Keskimmäiselle, jos hän tätä lukisi.  Minulla on tapana - lasteni naureskelemana, mutta heihinkin tarttuneena - väännellä sanoja mielin määrin miten sattuu. Aloin yhteen aikaan sanoa hyvänyöntoivotuksena lapsilleni "bona notte", jonka jossain vaiheessa väänsin "bona notsukaksi". Poika lyhensi sen sitten "bontsukaksi". Semmoista perhekulttuuria meillä.

Mutta täällä se sanoittamani Jazzman:

http://www.mikseri.net/artists/lomamies.121863.php

Olin viikonlopun matkoilla rakkaan ystävän luona. Kun juna lähestyi kotiasemaa, tunsin surun, ikävän, mutta ei-ihan-ahdistuksen hiipivän mieleen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lasteni syntymän jälkeen saavuin junalla kotiin ilman, että kotona tai asemalla olisi ollut ketään odottamassa. Se oli kova hetki, se oli tärkeä hetki.

Koko junamatkan ajan olin tehnyt "hyväksyvän tietoisen läsnäolon" harjoituksia palauttaen tietoisuuteni kehooni ja läsnäolevaan hetkeen yhä uudelleen ja uudelleen mielen pyrkiessä siitä pois. Nyt kohtasin myös uudenlaisen kotiinpaluun ja siihen liittyvän kivun niin "raakana" kuin mahdollista pyrkimättä väistämään sitä ja tukahduttamatta tunteitani.

Sydänalassa tuntui valtava paino, niin kuin itse asiassa tuntuu juuri nytkin, ja kurkkua kuristi. Keho kirkui ja kirkuu irtipäästämisen tuskaa. Hyväksyn kivun ja tuuditan sitä sylissäni. Se kuuluu elämään, on sen hinta. Se kuuluu jokaisen ihmisen elämään. Parasta, mitä voi tehdä, on antaa sille myötätuntoaan - niin omalle kuin toisenkin ihmisen kivulle. En voi puhua enkä älyllistää sitä pois. Paeta voisin, mutta se on vain kuin korkeakorkoisen velan maksun lykkäämistä.. Kipu on vain kohdattava ja koettava. Juuri nyt, tässä ja nyt.

Puhuimme ystävän kanssa syyllisyyksistä, jotka ovat elämän varrelta jääneet painamaan. Nyt on aika kohdata nekin suoraan, kehossa, vatvomatta niitä ajatuksin. Uskon, että tämä toimii - ainakaan vatvominen ei ole elämässäni toiminut.

Tein muuten mielnkiintoisen huomion tänä aamuna. Huomasin rakastavani itseäni juuri tällaisena kuin olen: vanhenevana, jo hiukan jäykistyneenä, pussit silmien alla ja ylipainoisena. Erikoista on, etten tarvitse ketään toista rakastamaan minua tämmöisenä - riittää, kun rakastan itse. Aika huikeaa. Maailman paras tunne.

Kirjoitan nyt illuusiosta, koska en usko ihmisen voivan hallita elämäänsä yltiöpostivistien ja sisäisten supersankarien eriävistä näkemyksistä huolimatta. Mutta elämäänsä voi toki vaikuttaa – erityisesti, miten siihen asennoituu – paljonkin.

Vaikka taajaan olenkin pitänyt esillä yksinhuoltajien asiaa ja sitä, kuinka siitä joukosta – johon en enää kuulu, mikä tuntuu oudolta – on tullut uusi köyhälistö maahamme, myönsipä paremmin toimeentulevat sitä tai eivät, asialla on myös toinen, valoisampi puoli, joka koskee myös yksineläjää. Sen näkemiseen ja kokemiseen tarvitaan tosin tietoista asennetta ja tahtoa. Yksinhuoltaja – samoin kuin yksineläjä, joka nyt olen – saa muotoilla makkaran mieleisekseen. Muilta ei tarvitse kysellä siunausta ratkaisuihinsa, sen kun tekee, mitä haluaa. Tämä on toki liioittelua tai asian törkeää kaunistelua: raha rajoittaa kuitenkin kovin paljon sitä, mitä kannattaa haluta. Mutta jos jalostaa halujensa luonnetta ja kohteita, voi kokea jopa riemastuttavaa vapauden tunnetta. Tämä vapaus vaatii toki hintansa: on tilanteita, jolloin tuki ja olkapää olisi tarpeen ja jolloin haluaisi antaa vastuun ja päätäntävallan jollekulle muulle ja olisi valmis myymään taivasosuutensa tuon ”Jonkun” olemassaolosta. 

Silloin, kun yksinhuoltaja tai–eläjä on heikoimmillaan, paikalle ilmestyvät hyvää tarkoittavat, ylihuolehtivat kontrollifriikit kuin kärpäset avoimelle hunajakupille. Ja hyvä kun tai jos ilmestyvät. Sanon tämän lemmessä enkä käytä ”kontrollifriikkiä” pilkkanimenä, vaan siksi, että jokainen ymmärtää hetkessä, mitä tarkoitan. Puhun lemmessä siksi, että ihminen ei selviä elämästä yksin eikä hänen tarvitsekaan. Tämän asian opettelu on ollut minulle, ylpeälle ja vapautta yli kaiken janoavalle individulistille kova läksy. Vielä rankempi oppitunti on ollut ja on yhä siinä, kuinka pitää kontrolloivat mutta hyvät ihmiset siellä, minne he kuuluvat: omien rajojeni ulkopuolella. Se, että ihminen on heikoilla esim. taloudellisen tilanteensa tai läheisen kuoleman johdosta – tai molempien, kuten minä olen ollut ja vieläkin olen ainakin osittain – ei tarkoita sitä, että hän olisi pieni lapsi, täysin avuton ja kyvytön kaikessa, ja että hänen elämäänsä ja rajojansa ei tulisi kunnioittaa. Ongelma on siinä, että kontrolloivat tai ylihuolehtivat ihmiset harvoin tunnistavat käytöksensä puhumattakaan, että tunnistaisivat sen loukkaavaksi. 

Kuinka siis ilmaista hyvää tarkoittavalle ja rakkaalle kontrollifriikille, että nyt meni överiksi vaarantamatta sinänsä arvokasta ihmissuhdetta? Raivoaminen ja reuhaaminen eivät ole edes vaihtoehtoja, vaikka kotona voi sitä yksin tehdäkin – kontrolliin kohdistuvat vihantunteet on tärkeää kohdata – ja asiasta puhuminen suoraan on myös aika riskaabelia, mikäli toinen on täysin tietämätön käyttäytymisestään. Ensimmäistä parempi vaihtoehto sekin, mutta vaarana ainakin minun kohdallani on ”kostoiskun” maku – koen suunnatonta kiusausta antaa kontrolloijan maistaa omaa lääkettään ”nousemalla hänen yläpuolelleen”. En usko sen olevan kuitenkaan kovin rakentavaa noin niin kuin ihmissuhteen kannalta. Yksi vaihtoehto on antaa kontrolloijan neuvojen mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos - mikä on vaikeaa, koska ne muistuttavat käskyjä - ja tehdä kuitenkin oman mielensä mukaan. Tosin kannattaa olla tarkkana, ettei heitä lasta pesuveden mukana, sillä ylihuolehtivilla tyypeillä on usein kullanarvoista tieto-taitoa, mikä toki kannattaa hyödyntää. Ei tarvitse olla tyhmä, vaikka tahtoo olla vapaa. 

Täydellinen reagoimattomuus on minulle vielä hyvin vaikeaa – totuuden nimessä mahdotonta – joten olen yrittänyt keventää ärtymystäni huumorilla – ”älä hössötä”, sanoin yhdelle – tai omalla, todellisella huolenpidollani, kun olen nähnyt toisen oikeasti voivan huonosti. Silloin olen kehottanut etsimään keinoja pahan olon lievittämiseksi, jolloin tämän on – toivottavasti – helpompi arvostelematta ja tuomitsematta hyväksyä ne keinot, joita minä käytän pyrkiessäni hoitamaan itseäni. En tiedä vielä, auttavatko nämä toimenpiteet pitämään läheiset suhteet hyvinä ilman, että kumpikaan osapuoli kärsii, mutta olenpahan tehnyt parhaani – lemmessä. Sen enempään en juuri nyt pysty eikä tarvinnekaan. Elämä ja ainakaan kaikki ihmissuhteet eivät ole riskittömiä ja sillä sipuli. Onneksi monet läheisistä ihmissuhteistani ovat sellaisia, joissa apua tarjotaan ja otetaan vastaan rajoja kunnioittaen, ja joissa voin hengittää vapaasti ilman tällaisia pohdintoja. Mutta kaikki on rikkautta – arvottamatta. Omien rajojen tunnistaminen, niiden kunnioittaminen ja puolustaminen ovat osa elämääni, ja olen kiitollinen niille, jotka ovat haastaneet ja haastavat minut tähän tärkeään työhön.

Pointtien pointti on se, että määrään oman elämäni kaapin paikan, pysyipä kaappini pystyssä tai ei. Se on paitsi oikeuteni, myös velvollisuuteni niin kauan ja niissä olosuhteissa kuin se on mahdollista. Elämän herruuden, ja sen, etten hallitse sitä, olen joutunut monta kertaa tunnustamaan – viimeksi poikani kuoleman edessä ja tällä hetkellä isäni sairautta ja hiljaista hiipumista seuratessa. Hänkin oli kerran (eikä kovin kauaa aikaa sitten)mies, jolla oli kaikki langat käsissään – nyt tuskin ainoatakaan. Olisi ylimielisyyttä Elämää kohtaan kuvitella, että mikä tahansa, mikä on kohdannut jotakuta muuta ihmistä, ei muka voisi kohdata minuakin – mikä ei ole syy kieltäytyä huolehtimasta itsestäni ja elämästäni mahdollisimman hyvin ja toivomasta ”parasta”, mitä se sitten lieneekin.

Pari viikkoa olen asunut tässä. Asunto on vanhempi kuin entinen – tämä talo on muuten valmistunut aivan Pojan syntymän aikoihin – mutta koti on uusi. Täällä vallitsee vieläkin kaaos ja hallitsee herra Hukka. Asia ei häiritse minua(juuri)hiukkaakaan – mitä nyt kirosana tai pari pärskähtää, kun kompastun yllättäen(?)lattialla lojuvaan pölynimuriin tai muuhun tarpeettomaan ja lattialle kuulumattomaan. Mutta ei se mitään: elän siinä illuusiossa, että olen oman elämäni herra – tai siis tässä tapauksessa rouva, ex – mihin aiheeseen palaan kotvasen päästä, seuraavassa postauksessa. Sitä ennen toipumisestani ja Pojasta, Lomamiehestä. 

”Poissa silmistä, poissa mielestä(tai sydämestä)”-sanonta ei pidä kohdallani paikkaansa. Ajattelen Poikaa päivittäin, useita kertoja päivässä. Tai vaikka en ajattele, hän on sydämessä, läsnä. Vaikka muistot eivät välittömän ympäristön kautta olekaan enää aktivoitumassa, ajattelen usein, miten elämän olisi ”pitänyt” mennä nyt: kutsunnat, siviilipalvelus tai armeijan soittokunta, sitä ennen ylioppilaskirjoitukset, hakeutuminen musiikkialan opintoihin ja ennen kaikkea vielä yksi yhteinen vuosi syväpohdintoineen ja elämän ilmiöiden jakamisineen – ja koti usein täynnä kavereita, keskusteluja, naurua ja poikamaista kinastelua. Siihen olin orientoitunut ja siitä minulla on nyt luopuminen. Huomaan, että se työ on kuitenkin mennyt jo eteenpäin: aluksi nämä ajatukset tuottivat kipua, mutta sitä kyllin kohdattuani se on menettänyt voimansa eikä kiusaa enää. Helpotusta tuo myös se, ettei yksin oleminen ole minulle ongelma. Pidän seurastani – nykyään. Kun liki kolmekymmentä vuotta sitten jäin ensimmäisen avioeroni jälkeen yksin, hajosin täysin, mutta se onkin ihan toinen tarina. 

Kuten niin monet läheisensä menettäneet, minäkin ”keskustelen” mielessäni omani kanssa, höpötän,pohdin, kinastelen ja kyselen valintatilanteissa neuvoja. Se lohduttaa, tekee menetyksen jotenkin helpommaksi. Ei siihen mitään ”uskoa” tarvita, en edes suuremmin pohdi asiaa uskomisen näkökulmasta. Se vain tapahtuu. Joka ilta ”pyydän” Poikaa ottamaan yhteyttä välittämättä siitä, mitä muiden ihmisten kokemukset yhteydestä kuolleeseen ovat olemukseltaan. Koska hallusinaatiot ovat kuulemma täysin toden tuntuisia, otan ihan mielelläni vaikka sellaisen, kiitos. Halu ja toive yhteydestä ei tosin ole enää niin kiihkeä ja epätoivoinen kuin joitakin aikoja sitten. Paljon tilanteen hyväksymistä lienee tullut. Tilanne muistuttaa hyvin paljon siitä ajasta, kun Poika muutti isänsä luo: kaipasin häntä aluksi kovin, ja tuntui pahalta, kun hän ei aikoihin käynyt tai ottanut yhteyttä – mutta sitten totuin tilanteeseen ja hyväksyin sen. Olikin oma kriisinsä, kun Poika tuli vuoden päästä kotiin takaisin. No, sitä ei tiettävästi tapahdu tällä kertaa. 

Oleellisinta on se, ettei rakkaus kuole ja että Poika muutti elämällään ja kuolemallaan minun elämääni ja johdatti minut molempien kautta lähemmäksi omaa todellista itseäni – syvintä, aidointa, koruttominta itseäni, josta kaikki turha on riisuttu. Se oli yksi osa hänen elämäntehtäväänsä – muut hänet tunteneet kantavat mukanaan loput, tietoisesti tai tietämättään.  

PS. Kuvittelen usein, että Poika istuu "siellä jossakin" keskutelemassa Heath Ledgerin kanssa elokuvista ja lengendaarisesta Jokerin roolista Yön ritarissa

Kun Poika kuoli, maailmani – ainakin yksi tärkeä ja oleellinen osa siitä - romahti. Se järisytti hetkeksi myös monen sellaisen maailmaa, joka tunsivat häntä vain vähän tai tuskin lainkaan. 

”Maailmalla” tarkoitan turvallisuudentunnetta. Kun jotain järkyttävää tapahtuu, se ravistelee turvallisuudentunnettamme pohjia myöten eikä kukaan meistä haluaisi kokea sitä. Turvallisuudentunne on mielenterveyden perusta, ja niinpä ihmiset ympärilläni ovat alkaneet toipua, niin kuin minäkin – hitaammin ja epävarmemmin tietenkin kuin muut, mutta kuitenkin. On pakko, jos mielii elää eteenpäin. 

Olen alkanut luoda turvaharhaa – kuvitelmaa siitä, että mitään ”kauheaa” ei enää koskaan tapahdu. Vanhempani – erityisesti äiti, joka on ollut elämäni kallio emotionaalisessa turvallisuudessaan – elävät ikuisesti. Tyttäreni selviävät elämästä kolhuitta. Rahaa tulee riittävästi, jotta toimeentulo on turvattu ja jotta voin tukea jossain vaiheessa myös tyttäriäni. Kaikki läheiseni pysyvät terveinä. Ja jos oikein lykästää, löydän rinnalleni sittenkin kumppanin, joka pitää minusta huolta(!)elämäni loppuun saakka, niin että saan vihdoin levätä. Amen. 

Kävin eilen aikaisin nukkumaan, ajatuksenani herätä virkeänä pakkaamaan ja siivoamaan kello kuusi tai seitsemän. Kun heräsin pari tuntia sitten – siis kello neljä – turvaharha murtui, kuten se tuohon aikaan herätessä väistämättä tekee. Kaikki ajatukseni tuottivat turvattomuudentunnetta ja olivat täynnä pelkoa. Kaikki oli ”väärin”. Kun aloin kuunnella äänitettä, jonka tarkoitus on auttaa minua tietoiseen läsnäoloon, ajattelin vain vihaisena, etteivät tekijät - nuo vauraat psykologit ja psykiatrit – tiedä hevon kukkua elämästäni ja siitä kamppailusta, jota olen käynyt ja käyn. Ajattelin lämmöllä Jeesusta, joka sentään eli materiaalisessa niukkuudessa, vaikkei yksinhuoltajan osasta hänkään tiennyt. Ja sitten ihmettelin, miten sama asia – yksinhuoltajuus – joka herätti niin paljon huolta ja turvattomuudentunnetta, onkin nyt asia, josta luopuessa koen lähes paniikkia. En olekaan enää yksinhuoltaja – olenkin ihan yksin! 

Koska tietoinen läsnäolo asiantuntijoiden opastuksella meni kiville, harakoille ja vetenä hanhen selkään, nousin lopulta ja avasin koneen kirjoittaakseni ylös tuntojani. Taustakuva avautui, ja siinä seisoi Poika Tallinnan-reissullaan vanhan linnan edustalla. Samassa hetkessä hyvä olo ja täydellinen turvallisuudentunne lävistivät minut. Koko olemukseni tunnisti välittömästi sen yhteyden, jota koin hänen kanssaan ja joka tuotti turvallisuudentunnetta. Maailmani eheytyi jälleen. 

Loppujen lopuksi yhteys ja kuulumisen kokemus on turvallisuudentunnetta. Vaikka poikani on kuollut, se ei ole, ja minulla on yhä mahdollisuus kokea sitä jonkun kanssa – tai jopa yksin ollessani. Elämässä on sittenkin jotain, jota edes aamun kello neljä ei pysty murtamaan.