Vuosia sitten Ystäväni - tuo hengenheimolainen, joka sattui syntymään 26 vuotta oman syntymäni jälkeen - kysyi, tulisinko hänen mahdollisen esikoisensa kummiksi. Suostuin ilomielin ja otettuna tietämättä, mitä antamani lupaus merkitsisi.

Kun asia tuli viime vuoden lokakuussa ajankohtaiseksi, surin Pojan kuolemaa monissa tunnelmissa: jotain helpotusta oli suruuni jo tullut - lempeyttä, hiljaista syvyyttä, rakkauden voimaa - mutta usein humpsahtelin vielä "kuoppiin", mitä tapahtuu yhä, tosin harvemmin. Niistä  rämpiminen ylös oli vaivalloista, ja jätti jälkeensä ainakin toisinaan lähes nihilistisen turhuuksien-turhuus-olon, jossa omat arvot ja käsitykset olivat hukassa, muiden vastaavista puhumattakaan. Pahimmissa visioissa näin itseni kylmäkatseisena, elämän kovettamana kummitätinä, joka kähisee kasvavalle kummilapselleen viskigrogin takaa: "Elämä on phaskaa..."

Sain mahdollisuuden miettiä rauhassa lupaukseni lunastamista, mutta minulle oli alusta asti selvää, että otan tehtävän vastaan. Jouduin kuitenkin pohtimaan tehtävän tarkoitusta aivan toisella tavalla, kuin olisin tehnyt sen niissä olosuhteissa, joissa soisin olevani: kolmen kasvavan nuoren aikuisen äitinä.

Ensimmäsiä ajatuksia Ystävän tultua raskaaksi oli, miten kerron kummilapselleni Pojan elämästä ja kuolemasta sitten, kun se on ajankohtaista. Kuinka osaan elää kummina niin, että kummilapseni kokee elämän vaikeinakin aikoina elämisen arvoisena ilman, että tuomitsen oman poikani ratkaisun? Onko minussa itsessäni kylliksi elämänvoimaa, uskoa ja toivoa, jotta siitä riittää jaettavaksi kummilapselle? Voiko noita asioita ylipäänsä jakaa, ja olenko kuitenkin jo niissä todistetusti epäonnistunut - olenko poikani rakastavista sanoista huolimatta osallinen hänen kuolemaansa? Näitä kysymyksiä ei vain ole voinut välttää eikä niitä voi tukahduttaa. Ei niihin vastaustakaan ole, mutta niiden kanssa on elettävä. Ehkä oman elämänvoimani merkki on se, että pystyn kuin pystynkin niiden kanssa elämään iteselleni armollisena.

Ystäväni raskausajan olimme yhteydessä, kylläkin "pehmein puskurein". Tahdoin säästää ystävääni omalta surultani, silloin, kun se näytti synkimmät kasvonsa. En halunnut "pilata" hänen onneaan tai luoda siihen säröjä. Kun vihdoin puhuimme asiasta, ystäväni totesi, ettei hänkään halunnut "pilata" minun suruani. Ei ole ystävyyden helpoin mahdollinen tilanne, jossa molemmat elävät näin vastakkaista mullistuksen aikaa: toinen osallisena elämän luomisessa, toinen siitä luopumisessa. Kyllä se asiasta puhuminen vain helpotti - tässä kohdassa se oli kultaa vaikenemisen rinnalla.

Kun kummipoikani vihdoin syntyi, purskahdin hyvään helpotuksen itkuun viestin saatuani. Olin liikuttunut  paitsi lapsen syntymästä, myös siitä, että samalla hetkellä tulin tietoiseksi siitä, että tämä on oikein, tämä kummius. Tiesin, että tahdon olla sellainen kummi, jota Poikakin arvostaisi: läsnä ja välittävänä lapsen elämässä riippumatta siitä, kuinka usein on mahdollista tavata. Siitäkin hän kerran puhui, pitkään ja paatoksella.

Kun tässä kirjoitan kummiudesta, en tarkoita uskonnollista kummiutta. Sillä olkoon oma paikkansa. En puhu myöskään "tavarakummiudesta", jota minulta ei onneksi odotetakaan, mutta jolla silläkin voi olla oma paikkansa. Puhun kummin ja kummilapsen välisestä ihmissuhteesta, jota ei synny ilman kohtaamista. Sen ydin on kuuntelminen, ymmärtäminen ja välittäminen - poikani sanoin.

 

 

Tiedättehän nuo: biisit, jotka jäävät soimaan päähän, eivätkä lähde sieltä ennen kuin uusi on pakotettu tilalle. Nykyään korvaankin ei-toivotun korvamadon jollain Lomamiehen sävellyksellä, ja siihen olen täysin tyytyväinen.

Yksi yli kuluneen vuoden päässäni pyytämättä luikerrelleista korvamadoista on ollut "Väliaikaista kaikki on vaan" - ei siksi, että se olisi koskaan ollut lempikappaleitani, vaan koska se on sopinut niin hyvin elämäntilanteeseeni. Lapsena ja nuorena itse asiassa inhosin kyseistä rallia: iloisella poljennolla rallatellaan silmille - tai siis korville - mitä epämieluisin totuus. Nyt on toisin. Ei, en vieläkään pidä tuosta renkutuksesta - se nostaa pintaan ankean tunnemuiston - mutta koen sen sanat ja sanoman toisin. Elämässä tapahtuvien asioiden ja itse elämän väliaikaisuus ei vain tunnu enää pahalata eikä ankealta samalla tavalla kuin ennen. Itse asiassa ei lainkaan, ja siinä on jopa jotain syvältä kouraisevan lohdullista minulle tällaisena ihmisenä kuin olen näine kokemuksineni.

Kun Poika kuoli, elämän väliaikaisuus iski palleaan tavalla, jota ei voi kuvata. Jonkin ajan päästä väliaikaisuuden ajatus itsessään alkoi tuottaa ennen kokemattomia helpotuksen tunteita: minun tuskani, suruni ja elämäni on sekin väliaikaista vaan. En tosin tunne kiusausta pistää jenkaksi oivallukseni ja tuntemusteni vuoksi, ja tunnen edelleen surua myös väliaikaisuudesta, mutta en ahdistu siitä. Hyväksyn suruni ja hyväksyn väliaikaisuuden. Ainakin tällä haavaa, nyt.  Ja muutahan minulla ei ole kuin väliaikaisesti.

Tuntuu hyvältä tietää, että jonakin päivänä minua ei ole. Puhun siis fyysisestä ja psyykkisestä olemuksestani enkä edes lähde pohtimaan sielun kautta hengen kuolemattomuutta. Minulla ei ole siitä mitään tietoa. Se, ettei kuolemiseni ajatus tunnu kammottavalta eikä edes harmilliselta, ei tarkoita sitä, että janoaisin kuolemaa - vaikkakin synkimpinä hetkinä jotain siihen suuntaan on tullutkin toivoneeksi. Juuri nyt haluan elää monestakin syystä - vanhemmat, lapseni, ystävät, sukulaisten verkosto ja uunituore kummipoika antavat elämänhalua pelkällä olemassaolollaan. En myöskään voi olla taas kerran mainitsematta ilmeisesti kohdillaan olevasta lääkityksestä. En tiedä, mikä tilanne olisi ilman sitä enkä aio kokeilla - enää. Keväällä lopetin lääkityksen hetken rupeamaksi, koska minulla ei ollut siihen varaa. Onneksi huomasin, ettei minulla varsinkaan ole varaa olla ilman sitä, ja onneksi äitinikin sen huomasi, ja ilmoitti maksavansa sen aina, kun omat rahkeet eivät riitä.

Riittivät rahkeet(=rahat) tai eivät, olipa lääkitys loppuiän juttu tai ei: väliaikaista kaikki on vaan.

PS: Onneksi olkoon: pistin juuri korvamatoni kiertoon!

Oloni on outo. Ei paha, ei ollenkaan, mutta outo.

Olen nyt sillä reissulla, josta marraskuussa kirjoitin ja josta minun on määrä palata tyhjään kotiin vielä kokemattomin tuntein. Onko vastassa se tyhjyys ja kipu, joka aiemmilla kerroilla on toivottanut minut "tervetulleeksi" jo useammalta matkalta palattuani Pojan kuoleman jälkeen? Vai joko kivun tunteet ovat helpottaneet ja sopeutumista tilanteeseen tapahtunut? Oli, miten oli ja tuli mitä tuli, vastaan on kaikki otettava, ja kuten tähänkään mennessä, en siihen menehdy.

Outoa tämän hetken olossani on jo pian viikon jatkunut seesteisyys, kirkkaus ja helppous. Mieli on kuin kuutamoilta, itse itsensä hyväksyen. Erityisen mielenkiintoiseksi asian tekee se, että en ehtinyt enkä rahatilanteeni epävarmuuden vuoksi "uskaltanut" ostaa ADHD-lääkkeitäni, kun tältä reissulta on joskus palattavakin, eikä VR anna senttiäkään hyvitystä myöhästelevistä junista - tai no ehkä senttejä joissain tapauksissa, mutta ei ilmaismatkaa. Taistelu Kelan, toimeentulotukijärjestelmän ja OAJ:n työttömyyskassan kanssa on ollut avartavaa, uuvuttavaa ja masentavaa. Jos joku luulee, että tukien varassa elämäinen - tai niiden saaminen - on jotenkin helppo ja yksinkertasinen juttu, voi tulla juttusilleni. Tässä en asiasta tämän enempää avaudu, kuin että olen päätynyt sellaiseen pisteeseen, etten enää välitä. Tulkoon ei-tipu-eikä-lirise-kirjeitä milloin siksi, että sairauspäiviä on liikaa ja milloin(toisesta tukilähteestä)siksi, että niitä on liian vähän. Laskekoon sossu vanhat, aikaa sitten syödyt tuloni pienentämään toimeentulotukioikeutta ja jättäköön huomioimatta velat, jotka lasten elämisen turvaamiseksi on täytynyt ottaa. Kerääntyköön ne pinoiksi, karhuiksi ja ulosottoon, koska minkä tahansa tuen päätökset ja maksuunpanot kestävät liian kauan. En vain jaksa enää välittää ja oloni on höyhenenkevyt. Muistan erään minulle tärkeän ihmisen sanat sietämättömässä elämäntilanteessa, jossa hän eli uskonnollisen yhteisönsä syyllistämänä ja painostamana vuosien ajan: kun ihmistä ruoskitaan tarpeeksi kauan, ruoskiminen lakkaa koskemasta. Minulle on tainnut käydä juuri niin.

Mielen tyyntyminen taloudellisen kurimuksen edessä on oma lukunsa ja oma lukunsa on se, että olen nyt pisimmän rupeaman Pojan kuoleman jälkeen tuntenut tuskatonta kiitollisuutta siitä, että hän eli ja antoi minulle elämällään niin paljon. Edelleen haluaisin hänet takaisin ja kuvittelen vähän väliä, millaista elämämme olisi juuri nyt, jos hän yhä eläisi. Edelleen olen henkisesti rampa, joka opettelee elämään vammansa kanssa, mutta suhtaudun siihen tyynesti - juuri nyt, tänä kuluneena viikkona. Ja ilman lääkitystä. Se on se outo juttu.

Minulla on asiaan selitys, jota pidän hyvin todennäköisenä ja pitävänä: olin monta päivää tietoisen, hyväksyvän läsnäolon tilassa ohjatessani opiskeiljoita rentoutumisen, läsnäolon, voimavarojen kartottamisen ja myönteisten mielikuvien parissa. Ei kukaan eikä mikään häirinnyt työtäni - toisin kuin nyt taakseni jättämässä varhaiskasvattajan työssä, jonka avainsanat ovat jatkuvan häiriön sietäminen - vaan sain tehdä sitä keskeytyksettä ja rauhassa, aivojen levätessä samalla, kun olin syvästi tietoinen vastuustani ja työstä, jota olin tekemässä. Tiesin myös tekeväni työtä, johon voimavarani ja taitoni riittävät, ja joka on kyllin haastavaa ollakseen mielenkiintoista. Aivojeni kemia tuntuu kiittävän minua siitä, mitä niiden hyväksi olen viime päivinä tehnyt ja miltä niitä olen suojellut. Nuorilta saatu arvostava palaute ei sekään liene merkityksetön juttu.

Ehkäpä kannattaa paneutua tämän asian äärelle kunnon rupeamaksi pohtiessani sitä, mikä minusta oikein isona tulee - tai mikä jo olen.

 

 

 

 

 

Näin sanoo Martti Lindqvist surusta.

Ankaruus on ollut viime aikoina vahvasti läsnä. Ehkä se on vain vaihe, surun luonteeseen kuuluvaa polveilua. Se voi olla myös "krapulaa", jonka olen huomannut ja täälläkin todennut seuraavan jokaista mukavaa ja elämäntäyteistä kokemusta. Olin ystäväni kanssa kuuden päivän lomamatkalla Edinburghissa, mistä nautin täysin siemauksin. Toki Poikakin oli mukanani - hänhän oli skottiaksentin tinkimätön fani. Keskimmäisen kanssa saimme nauraa monet naurut skottimurteen parissa.

Sytytin pojalle kynttiän Rosslynin kappelissa, ja kynttilä syttyi myös edesmenneelle mummolleni ja ystävälleni. Tuo paikka ja hetki oli merkittävä, koska kyseisessä  kappelissa on filmattu pätkä Da Vinci-koodia, jonka yhdessä Pojan kanssa kävimme katsomassa. Ei silti, että olisimme juuri mitään sekavasta leffasta ymmärtäneet, kun kirja oli kummaltakin lukematta. Myöhemmin poika taisi katsoa elokuvan uudestaan, ainakin aikoi.

Ankaruutta suruun tuo myös tämä syksyn aika pyhineen. Oli vainajien muistopäivä, jolloin rämmin kahteen otteeseen Paltaniemelle pyörää taluttaen ja lumipalloista hautakummulle sydäntä väsäten, ja on isänpäivä, joka tuottaa oman kipunsa. Pojan harras haave hyväksi isäksi ja vaariksi tulemisesta jäi toteutumatta, ja suren tuon haaveen kuolemaa Pojan kuoleman ohella.

Syväsuru-uppeluksiin jouduin päivänä, jolloin suunnittelin tulevaa matkaa eteläiseen Suomeen rentouttamisen, valmentamisen ja läheisten tapaamisen merkeissä. Eräs ystäväni pitää vuorovaikutuskoulutusta, johon voin osallistua, mutta joka tietää matkani pitenemistä. Sydämeni kääntyi ympäri, kun tajusin, että voin viipyä niin kauan kuin haluan: kukaan ei odota minua kotiin takaisin. Olen hyvin tietoinen siitä, että tämä suru olisi kohdannut minua ilman Poikani varhaista kuolemaakin- yllätyksekseni kuulunkin äiteihin, joille lasten lento pesästä on jo itsessään tiukan kriisin ja surutyön paikka. Ehkä näin siksi, että yksinhuoltajan osa vaatii niin paljon, ja että sen jälkeen jää kotiin totaalisesti yksin. Viistoista vuotta kädet täynnä työtä ja plumps: ei mitään. Tyhjää.

Lukija älköön menkö lankaan ja ajatelko, että elämäni on läpikurjaa. Ei se ole. Tämä on "vain" elämän yksi siivu tai taso. Minulla on läheiset, on ystäviä, on mielenkiinnon kohteita ja jopa tulevaisuudensuunnitelmia. Kaikki nuo yhdessä ja erikseen vetävät minua kohti pintaa silloin, kun joudun upoksiin. Suru on vain niin väkevä, että se sille päälle sattuessaan vetää pinnan alle kuin hyökyaalto, enkä juuri sillä hetkellä näe ja koe muuta kuin tuon aallon tuottaman paineen.

Elän ankaraa aikaa. En voi sanoa hyväksyväni sitä, mutta joka tapauksessa elän sitä. Se riittää.

 

Eilen tuli kuluneeksi puoli vuotta Pojan kuolemasta.

Suru on muuttanut muotoaan, tullut hiljaisemmaksi, yksityisemmäksi: minun poikani, minun suruni. Siitä ei ole paljon sanottavaa tai sitä ei osaa sanoittaa. Se vain on. Itkujen välit ovat pidentyneet, mutta ovat tullessaan rajumpia ja entistä helpottavampia.

Raporttia tapahtumasta ei ole kuulunut. Kauan pelkäsin sen tulemista tai tarkemmin sanottuna omia tunteita sen tullessa. Pojan syntymäpäivänä(6.9.) en käynyt hakemassa postia, koska en halunnut ottaa riskiä, että jo muutenkin raskaana päivänä tulisi sekin. Nyt ei enää pelota. Asia on niin kuin se on, ja se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Sitä ei mikään paranna eikä pahenna.

Olen paljon yksin hiljaisuudessa. Se tekee hyvää silloinkin, kun tuntuu, että se tekee liian kipeää. Kun niiden hetkien yli pääsee, olo tuntuu entistä vahvemmalta. Tutkailen aika ajoin, mitä minussa on muuttunut Pojan kuoleman myötä. Arvomaailmani on ennallaan, samoin elämänkatsomukseni. Tärkeät ihmissuhteet ovat osoittautuneet voimavarakseni, mikä ei ole ollut yllätys. Jotkut suhteet ovat entisestään vahvistuneet ja syventyneet, jotkut ihmiset elämässäni tulleet lähemmäksi. Olen siitä kiitollinen.

Suurin yllätys -sen ohella, että työnantaja ei ottanut osaa suruun, mutta oli rankentanut työolosuhteita yrittäessäni palata töihin - on ollut itsevarmuuden ja pelottomuuden ilmaantuminen omaan käytökseen. En suostu enää asioihin ja tilanteisiin, joihin ennen suostuin. Osaan sanoa tarpeen tullen"ei" ja "nyt riittää, kiitos" ääni vapisematta. Tämä on koskenut niin pieniä kuin suuriakin asioita. Kun eräs ystäväni puhui "kontallaan olosta Luojan edessä", voin hyväksyä sen hänen kokemuksenaan, mutta en ota sitä omaksi kokemuksekseni. Se ei ole minun tieni, ja tiedän, ettei se ollut poikani tahto. Hän tahtoi minun elävän vapaana syyllisyydestä ja sitä tahtoa kunnioitan.

Kynttilät loimottavat sisällä ja parvekkeen lyhdyssä. Ajattelen Poikaa rakkaudella. Tästäkin päivästä selvisin.