Olen parina aamuna käynyt aurinkoisella kesätorilla. Kun toista vuotta sitten muutimme nykyiseen asuntoomme, iloitsimme torin läheisyydestä. Pojan kanssa uneksimme silloin kevättalvella kesäisitä toriaamuista kahvilla ja mansikoita nauttien. Eihän niitä montaa ehditty kokea, niihin kun tarvitaan aurinkoinen aamu ja sellaisena harvinaisuutena jaksamista nousta varhain.

Yhden - ehkä sen ainoan - toriaamun muistan. Kävin asioimassa jotain ja soitin Pojalle, josko hän liittyisi seurakseni. En muista, oliko Keskimmäinen jossain muualla vai eikö vain jaksanut nousta seuraksemme, mutta me vietimme ihanan aamun mansikoita maiskutellen ja torikahvista nautiskellen. Kun muutama päivä sitten muistelin tätä torilla kahvitellessani, haikeus viilsi mieltä. Ei enää sellaista kokemusta, ei koskaan enää. Kipu ei kuitenkaan tuottanut ahdistusta - olin sille läsnä, katsoin sitä, ja pikkuhiljaa se väistyi. Sen jälkeen mieleeni nousi ajatus siitä, että tämä kesä olisi joka tapauksessa ollut viimeinen, jolloin olisin Pojankanssa kesätoriaamusta nauttinut: olisi tullut siviilipalvelu ja opiskelut, Poika olisi muuttanut omilleen ja minä omilleni. Irti päästäminen oli edessä joka tapauksessa, kuten se on nyt, kun Keskimmäinen muuttaa omilleen. Pidän peukkuja hänen puolestaan - hengellisesti ilmaistuna esirukoilen.

Elämä kantakoon - olen läsnä irti päästämiselle.