Kun toissailtana poljin kotiin kuuden kilometrin matkan kolmen suvun ylioppilaan -joista yksi omani Keskimmäinen -juhlapäivän päätteeksi, päässäni vilisivät ties kuinka monet ristiriitaiset ajatukset ja tunteet. Tietysti kipua aiheutti Lomamiehen puuttuminen joukosta, mutta "onneksi" yksi serkuista ei ollut paikalla muista syistä, mikä jollain oudolla tavalla lohdutti: Lomamiehen puuttuminen ei rikkonut täydellistä idylliä.

Ihailin kotimatkalla kesäasuun pukeutunuttta luontoa, ja ihmettelin sitä, kuinka kivusta ja ikävästä huolimatta nautin samoista asioista kuin ennenkin. Suru ei syö iloa siitä, mikä on aina tuottanut iloa, vaikka jonkin aikaa Pojan kuoleman jälkeen niin tunsin, ja kuvittelin sen olevan lopullinen kohtaloni. Näin tulevan elämäni mustana putkena, jonka raahautuisin läpi ilman mitään hyvää elämässäni. Ei se kuitenkaan niin mene.

Havahduin elämän - siis Elämän - elämisen itsestäänselvyyteen entisen kälyni piipahtaessa luonani. Hän kertoi surullisen tositarinan lapsensa menettäneen äidin elämättömästä elämästä viinahuurussa vielä pari vuotta menetyksen jälkeen. Pari liki samanlaista tarinaa kuulin muutama viikko sitten, ja yhteistä näille tarinoille oli se, että kaikilla näillä äideillä oli myös muita lapsia, jotka menettivät äidin läsnäolon sisaruksensa menetyksen lisäksi. Ymmärrän näitä äitejä, sillä tiedän miltä tuntuu, kun ei haluaisi eikä jaksaisi jatkaa, kun kipu, lohduton ikävä ja suru ovat uskollisia seuralaisia. Niille tunteille, joita äiti käy läpi lapsen kuoleman jälkeen, ei ole olemassa edes sanoja. Kuitenkin tiedän, että minun tieni on toinen.

Entinen kälyni sanoi ohimennen kertomuksensa lomassa, että minulla sentään on kaiken keskellä jäljellä elämänintoa, ja tuo mieli tarttui tuohon lausahdukseen. Tajusin, että se on totta, ja ensi kerran kunnolla jäin tuon asian äärelle. Mistä se tulee, mitä se on? Miksi sitä on minulla ja jollain muulla ei? En pidä itseäni ollenkaan sisukkaana ja periksiantamattomana, vaikka joskus olen kuullut sellaisiakin luonnehdintoja itsestäni. Päinvastoin, olen niin kaukana kuin olla voi sellaisesta hammasta yhteen purevasta suomalaismiehestä tai -naisesta, joka sinnillä raivaa soita ja hoitaa miljoona muuta asiaa tullen mennen siinä sivussa. Olen ollut suurimman osan elämästäni patalaiska ja saamaton enkä pysty pitämään kiinni ylevistä päätöksistä. Vaikeuksien edessä olen usein voimaton ja antautuva - poikkeuksena "erityislapsen" kasvattaminen omin voimin. Mutta sekin tapahtui luonnostaan, ilman sisua ja yrittäjähenkeä. Se oli jotain, minkä tein, koska en nähnyt vaihtoehtoja ja koska tiesin sen tehtäväkseni. Siinä ei ollut sinänsä mitään hienoa, vaikka siitä syntyi hienoja kokemuksia, kasvoi hieno Poika ja hieno äidin ja pojan välinen suhde. Tein sen rakkaudesta, joka sekin tuntui arjen rankimpien vaiheiden keskellä olevan välillä karkuteillä. Vaikka minulla ei ole sisua, vahva velvollisuudentunto on, ja silloin kun rakkaus tuntui uupuvan, velvollisuudentunto tuli avuksi. Ehkä velvollisuudentunne onkin pohjimmiltaan väsynyttä tai lepotilassa olevaa rakkautta ilman inspiraation hehkua.

Masennustaipumukseni on värjännyt usein elämääni harmaaksi pitkiksikin ajoiksi - vaikka väriläiskät ovat silloinkin pilkahtaneet harmaalla taustalla - ja koska en masennusta tunnistanut enkä tunnustanut, olen läpikäynyt niitä tietämättäni ja hoitamattomina aina lapsuudesta lähtien. Saamattomuuden, aloitekyvyttömyyden, pitkäjänteisyyden puutteen ja laiskuuden näen nyt kuuluvaksi masennukseen, ja yhä harvemmin syyllistän niistä itseäni. Jos syyllistäisin, tuskin kirjoittaisin näitä sanoja nyt. Mutta se, että masennus ei ole koskaan täysin syönyt minua, on tuon sisäänrakennetun elämäninnon ansiota - tuo elämäninto on juuri niitä harmaata rikkovia väriläiskiä, jotka usein näkyvät muille ihmisille. Se on sekoitus lapsenomaista uteliaisuutta ja joskus - kuten nykytilanteessa - vain sinapinsiemenen kokoista uskoa siihen, että elämällä voi olla minulle vielä annettavaa ja  että minulla voi olla annettavaa elämälle. Myös velvollisuudentunto on estänyt masennusta kaappaamaan minua täysin itselleen. En pysty asennoitumaan elämään niin, että menetykseni vuoksi hylkäisin kaksi muuta lastani, vanhempani, sisareni ja veljeni, ystäväni ja monet muut, jotka jollakin tavalla välittävät minusta ja elämästäni. Läsnäolonsa pääasiallinen luovuttaminen viinapullolle, työlle, omalle surulle tai mille tahansa muulle kuin ihmisille ja erityisesti läheisilleen, on näiden hylkäämistä. Minusta se ei vain ole oikein.

Ehkä viikko tai kaksi Pojan kuoeman jälkeen avasin Dalai Lamasta kirjoitetun kirjan saadakseni lohdun sanoja tai neuvoja ahdistukseni keskellä. Kirja avautui kohdasta, jossa Dalai Lamalta kysyttiin eräässä yleisötilaisuudessa ehdotusta tavaksi käsitellä suurta henkilökohtaista surua, kuten lapsen menetystä. Melkoinen sattuma. Dalai Lama neuvoi myötätuntoisesti niitä, jotka eivät usko jälleensyntymään(siis kuten minä)olemaan takertumatta suruun ja elämään parhaansa mukaan edesmenneenn toiveiden mukaisesti. Jos siis kaikesta huolimatta alan vaipua masennukseen, haluan muistaa - sen lisäksi, etten kaihda lääkityksen hankkimista - että olen Pojalleni velkaa hyvin eletyn loppuelämän. Hän luotti minuun ja siihen, että jatkaisin elämääni. Hän pyysi minulta jäähyväiskirjeessään anteeksiantoa, ja ainoa keino tehdä se on elää ja pitää yllä niitä asioita ja ominaisuuksia, joita Poika minussa arvosti.

Olen siitä onnekas, että lukuisien keskustelujemme vuoksi tiedän hänen arvostuksensa ja sen myötä  toiveensa. Viimeinen käymämme "syväluotauskeskustelu" käytiin palmusunnuntaina - vajaa pari viikkoa ennen Pojan kuolemaa - kun kävelimme mummolasta kotiin tuon kauniin ja minua aina sykähdyttävän kuuden kilometrin matkan. Olimme kävelleet tuota reittiä lukuisia kertoja yhdessä, ja nyt olen sanomattoman onnellinen siitä, etten omista autoa - niin monta hyvää keskustelua olisimme jääneet paitsi. Tuo viimeinen yhdessä taitettu matka on säilöttynä aarteena sydämeeni, ja vaikka unohtaisin kaiken, mitä silloin puhuimme, en koskaan unohda keskustelumme innostuneisuutta, molemminpuolista ymmärtämystä ja kuuntelemista ja Poikani kannustusta, kun puhuin työstäni ja työtavoistani - en voi unohtaa, koska rakkaus on jotain, joka ei ole unohdettavissa.

Olen Pojalleni velkaa hyvin eletyn elämän ihmisten keskellä.