Läheinen ystäväni kuoli 1989 syöpään. Olin pari hänen viimeistä elinvuottaan hyvin tiiviisti hänen seurassaan ja viimeiset vuorokaudet sairaalassa hänen luonaan. Muistan tuon ajan rankkana, mutta kuitenkin muistoihin sisältyy myös paljon kauneutta, koska suhteemme oli läheinen ja hyvä. Sairastamisprosessin aikana - se oli monivaiheinen toivon ja toivottomuuden aaltoineen - opin hyväksymään lähestyvän kuoleman, ja jopa rukoilin sitä hänen pyynnöstään nopeutuvaksi. Viime metreille hän eli täyttä elämää - kuten teidänkin ystävänne - mutta hänen voimiensa loppuessa kunnioitin hänen tahtoaan lähteä elämästä. Samanlaisia tunteita ja ajatuksia minulla on ollut, kun poikani ja teidän ystävänne on mennyt.

Surin kauan ystäväni kuolemaa, mutta vähitellen kipu laantui ja suru sekä muistot muuttuivat kauniiksi osaksi elämää. Ystäväni vaikutti paljon elämääni ja ilman hänen elämänsä ja kuolemansa kosketusta olisin erilainen ihminen kuin mitä nyt olen. Hänen elämänsä ja kuolemansa toi elämääni ja ajatuksiini sellaista syvyyttä, joka on ollut minulle merkittävää. Toivon, että te poikani ystävät saisitte kokea samoin. Vaikka Poika päätti elämänsä itse, ajattelen samoin kuin ystäväni kuollessa: elämä oli hänelle liian raskasta, ja minä kunnioitan hänen päätöstään irtautua siitä. En toivonut sitä ja muuttaisin asioita, jos voisin, mutta koska en voi, hyväksyn vääjäämättömän hyväksyen myös väistämättömän kivun luomatta siitä elinikäistä kärsimystä.

Toivon teidän poikani ystävien muistavan nyt ja aina, ettei hän syyttänyt eikä syyllistänyt ketään ratkaisustaan. Hän teki tämän jäähyväiskirjeessään täysin selväksi niin perheelle kuin ystävillekin. Hän rakasti ystäviään ja ilmaisi sen kirjeessään. Syyksi lähtöönsä hän kertoi sen, ettei osannut elää itsensä kanssa. Tiesin ja tunsin hänen sisäiset ristiriitansa ja myös vahvan ristiriidan suhteessa ulkomaailmaan. Varmaan tekin tiedätte tästä jotain - kuka enemmän ja kuka vähemmän. Toivon koko sydämestäni, että kuinka paljon ja syvästi surettekin Pojan poismenoa, ette pohdi sitä, olisitteko voineet tehdä jotain, mikä olisi estänyt hänen kuolemansa näin - ette te olisi, ja hän tiesi sen myös. Luin vastikään aivan vastaavanlaisesta tapauksesta ja oivalsin, että kyseessä on tietynlainen psyyke, jonka hauraat kohdat - ja johon mm.koulukiusaaminen oli jättänyt lähtemättömät jäljet - vain yksinkertaisesti pettävät jossain elämänvaiheessa, eikä kukaan voi sille mitään. Käytän samaa vertausta kuin mitä käytin edellisessä postauksessa itsestäni ja masennustaipumuksestani: se on kuin harmaa tai mustanharmaa tausta, josta väriläiskät - elämäninto, -ilo ja luovuus - erottuvat selvästi kiinnittäen katsojan huomion. Jos kuvittelette tämän kuvaamani kolmiuloitteiseksi, saatte ehkä vieläkin selkeämmän tuntuman asiaan: katsoja ei voi käsittää tuon tumman taustan voimaa värikylläisyyden keskellä, ja kun tuo voima imee ihmisen, muut ovat ymmällään käsittämättä miten ja miksi näin saattoi käydä - mitä ihmettä oikein tapahtui?

Kirjeessään Poika sanoi tekoaan itsekkääksi ja pyysi sitä anteeksi kaikilta. Itse en tarvitse anteeksiantoprosessia, koska en syytä enkä ole syyttänyt häntä mistään. Tunsin poikani ja ymmärrän häntä, ja mitä itsekkyyteen tulee, me kaikkihan toimimme itsekkyyden pohjalta tiedostimmepa sitä tai emme. Jos tuomitsisin poikani itsekkyyden, minun pitäisi tuomita myös itseni ja kaikki ihmiset maan päällä. Siitä olen varma, ettei poikani halunnut vahingoittaa läheisiään - perheenjäseniään tai ystäviään - millään tavalla, ei elämällään eikä kuolemallaan. Siksi hän pyysi meiltä kaikilta anteeksi tietäen, että tuottaisi teollaan kipua ja surua. Aivan varmasti hän toivoi, että me kaikki pääsisimme kuitenkin ajan myötä vaikeimpien aikojen yli ja pystyisimme työstämäään tuskallisimmatkin tunteemme sekä muistamaan häntä rakkaudella.

Vielä yksi asia: Lomamies ei tahtonut kuuluisuutta eikä olla tunnettu, mutta hän toivoi, että hänen musiikkiaan kunneltaisiin ja että sitä käytettäisiin "käyttömusana". Toivon, että niin tapahtuu, sillä myös niin voimme kunnioittaa hänen muistoaan.