Olen monta kertaa suruprosessini eri vaiheissa pohtinut, mitä itse kukin tarkoittaa "selviämisellä". Ihmiset ovat enimmäkseen joko huolissaan "selviämisestäni" tai vakuuttuneita siitä, että "selviän". Vaikken lasiin syljekään, tässä yhteydessä selviäminen tarkoittaa selviämistä elämässä - kukaan ei (toivottavasti) kuvittele minun hukuttavan tunteitani päihteisiin.

Onko selviäminen sitä, että raahautuu yhdestä päivästä toiseen niukin naukin hengissä joutumatta suljetulle osastolle psykiatriseen hoitoon? No, sellaisia päivä on. Vai onko se sitä, että moneen päivään mahtuu iloisia hetkiä,  jopa monia peräkkäin? Myös sellaiset ovat tulleet tutuiksi. Tarkoittaako selviäminen jollekin sitä, että elän jonkun "tarkoituksen" vuoksi - olettamani elämäntehtävän tai läheisten ihmisten vuoksi? Voisiko joku taas ajatella, että se on täydellistä ja nopeaa toipumista? Tai freudilaisen terveyden määrittelyn mukaan sitä, että kykenen rakastamaan ja tekemään työtä?

Jokaisella lienee oma määritelmänsä selviämiselle, ja omani tuntuu vaihtelevan - tosin freudilainen on sydäntäni lähinnä. Se liittyy myös tarkotuksen kokemiseen - "selvisin" vuosituhannen vaihteen yli seitsemän vuotta kestäneestä kriisistä osittain logoterapeuttisen ajattelun ja asennioitumisen avulla. Luin tuolloin Viktor E.Franklin kirjan "Ihmisyyden rajalla". Frankl oli keskitysleirikokemustensa perusteella tullut siihen tulokseen, että ihmiset, jotka uskoivat tai kokivat elämällään olevan tarkoituksen selvisivät äärimmäisistä olosuhteista hengissä. Lupasin tuolloin itselleni, että jos jotenkin "selviän", autan ja tuen parhaani mukaan niitä, joilla on yhtä vaikeaa kuin minulla tuolloin oli, ja sain  tuosta ajatuksesta voimaa. Toinen ehdoton selviämiskeino löytyi itämaisesta meditaatioperinteestä - totesin sen vastaavan kristillistä syvämietiskelyä, johon perehdyin Wlifrid Stinissenin kirjojen välityksellä. Nyt puhutaan "tietoisesta läsnäolosta", jotta uskonnottomatkin saisivat mainion välineen päästäkseen eroon kielteisistä ajatustottumuksista - mikä on hyvä. Kaikki on yhtä.

Vuosia sitten kävin terapiassa, kuten käyn nytkin. Tuolloin en käyttänyt mielialalääkkeitä - vaikka niitä minulle määrättiin - koska en ymmärtänyt niiden vaikutsmekanismia ja omien masennusteni merkitystä pahoinvoinnilleni. Tunsin myös  täysin aiheetonta häpeää masennuksestani - minkä tajuan nyt, kun tietoa masennuksesta on yhä enemmän saatavissa. Kuvittelin sen olevan pelkkä asennevamma: heikkoutta ja ryhdittömyyttä. Nyt olen viisaampi ja syön lääkkeeni kiltisti ja suosiolla. Annos on pienempi kuin pari vuotta sitten kuukahdettuani työuupumukseen. Tuolloin tilaani kuului masennukselle tyypillinen huonouden tunne - nyt sitä ei ole. Saatuani talouteni siedettävälle tolalle - kiitos inhimillisen sosiaali-isännöitsijän ja sosiaalipalvelukeskuksen tarjoaman avun - sekin on kadonnut. Niin hölmöltä kuin se omiinkin korviini kuulostaa, tunsin itseni paljon osa-aikatyötä tekevänä yksinhuoltajana luuseriksi, vaikka tein kaikkeni viedäkseni perhettäni eteenpäin niin henkisesti, psyykkisesti kuin taloudellisestikin. Näin meillä ylenpalttisuuden keskellä. Ero "keskivertoon" oli tuntuva, vaikka maailmanlaajuisesti ajatellen yksinhuoltajaperheetkin voivat täällä taloudellisesti hyvin - Nalle Wahlroosin mielestä jopa niin hyvin, että  muutaman kympin kuukausittainen tukikin pitäisi heiltä leikata pois. Tulipahan otettua kantaa tähänkin asiaan, vaikken enää yksinhuoltaja olekaan - mikä on kriisin paikka sekin ollut jo kauan. Niin raskas pesti kuin se on ollutkin, se oli identiteettini yli 14 vuoden ajan. Kuka ja mikä minä tästä eteenpäin olen?

Pojan lähtö ei ole tuntunut hylkäämiseltä eikä musertanut itsetuntoani. Suren häntä ikävöiden hänen kuolemaansa ja sitä, etten osannut auttaa lastani hänet kaapanneen masennuksen hoidossa - nyt teen parhaani hoitaakseni itseäni ja antaakseni tyttärille esimerkin peräänantamattomuudesta äärimmäisen sitkeää ja ovelaa vihollista vastaan. Se, etten kärsi nyt huonouden tunteesta, antaa minulle selvän ylilyöntiaseman tässä sodassa. Taktiikkani on nyt vain muuttunut tai muuttumassa: sen sijaan, että yrittäisin voittaa viholliseni vatvomalla masenukseni syitä, seurauksia jne. loputtomiin  - kaikkea sitä mitä olen vuosien ajan tehnyt , uskokaa pois! - pyrin nyt katsomaan masennusta enteileviä tunteitani, ymmärtämään niitä ja päästämään niistä irti. Pojan kuolema aktivoi myös vanhoja muistoja ja niihin liittyviä ahdistavia tunteita, ja niihin on kiusaus juuttua kiinni.

Tällä haavaa tukenani on kirja ja cd "Mielekkäästi irti masennuksesta". Cd on siitä hupaisa juttu, että se tulisi kuunnella valppauden tilassa, mutta koska lukija ystävällisesit kehottaa olemaan mielellään nukahtamatta, nukahdan useimmiten jo kesken tuon sanan ja harjoitukset jäävät tekemättä. Sana "nukahtaa" toimii suggestiona, mitä tekijät eivät ole ottaneet huomioon. Koska vannon riittävän unen nimiin, se sopii minulle mainiosti - luotan siihen, että pysyn valveilla ja aloitan tiiviit harjoitukset, kun mieleni ja kehoni ovat siihen valmiit. Kaikki aikanaan. Joka tapauksessa uskon lujasti tämän kognitiivisen  psykologian ja itämaisen meditaatioperinteen yhdistelmään.

Terapeuttini vaikutti lomille jäädessään luottavaiselta suhteeni. Luottavaisuuttaan hän perusteli "laajalla keinovalikoimalla", jonka hän katsoi minulla olevan. Se on totta: olen vuosien ajan kerännyt "työkalupakkiini" monenlaisia elämästä selviämisen välineitä - vaikkei elämästä hengissä selviäkään. Laatua siihen ja päivä päivältä lähestyvään kuolemaan voi silti saada omalla aktiivisuudellaan. Yksinkertaisimmat välineet - jotka ovat erityisen tärkeitä ja helposti unohtuvia kriiseissä - ovat hengitys, uni ja ravinto. Palaaminen aina uudestaan ja uudestaan ensin mainittuun on osoittautunut ahdistuksen yllättäessä ensisijaiseksi. Perusasiat ovat perusasioita.

Juuri nyt, tällä hetkellä, selviän. Muita hetkiä ei ole.