"Rakas "piip"

"Täällä Oulusa vielä. Taidan viivyttää lähtöä ylihuomiseen. Jotenkin tää etäisyys normioloihin tekee NIIIN hyvää. Voi lähteä lenkille ilman pelkoa tavata  tuttuja/puolituttuja, Jotka Eivät Tiedä, tai joita en ole vielä kohdannut ja jotka tulevat hyvää tarkoittaen rajäyttämään shokkireaktion taas päälle.

Tytöt - molemmat - ovat ottaneet puheeksi, josko muuttaisin pois kotipaikkakunnaltani. Ei siis juuri nyt ja tällä minuutilla, mutta kuitenkin. Tämä asiahan ovat olleet puheena jo ennen Pojan kuolemaa. Ajatus hautuu. Kotikaupunki ahdistaa, mutta siellä ovat paitsi suurin osa ystävistä, myös vanhemmat, joiden hoitoon haluan osallistua ja olen osallistunutkin. En haluaisi heistä etäälle nyt.

Ajatus töihin menosta tuntuu ihan kamalata, eikä minusta taida siihen ollakaan. Voin tätä nykyä aika huonosti, välillä tosi huonosti. Osittain johtuu siitä, että on perunkirjoitus ja taloudellinen ahdistus päällä. Molempien suhteen olen ryhtynyt tositoimiin, mikä on vaikeaa ja työlästä, mutta silti helpompaa kuin pyörittää noita asioita vain päässään. Tein eilen parin tunnin lenkin ja itkin melkein koko matkan mutisten läpi Pojan jäähyväiskirjettä. Ystävärakas, tää ikävä on jotakin täysin käsittämätöntä. Välillä ajattelen, etten toivu tästä koskaan ja että oma elämäni on ohi, mutta eiväthän nämä mitään pysyviä tunteita onneksi ole.

Minulla on juuri nytkin rakastavat läheiset ympärilläni ja tiedän, että ystävät, suku ja moni kaukaisempikin välittää minusta, ja silti tunnen itseni tällä haavaa aivan pohjattoman yksinäiseksi. Ehkä se johtuu siitä, että ainutlaatuisen suhteen menettämistä ei oikeasti voi jakaa kenenkään kanssa.

Porukat heräsivät, ja täällä alkoi iloinen pulputus. Mieliala muuttui heti. Voit lopettaa pillittämisen, senkin karjalaishöppänä".