Eilen tuli kuluneeksi puoli vuotta Pojan kuolemasta.

Suru on muuttanut muotoaan, tullut hiljaisemmaksi, yksityisemmäksi: minun poikani, minun suruni. Siitä ei ole paljon sanottavaa tai sitä ei osaa sanoittaa. Se vain on. Itkujen välit ovat pidentyneet, mutta ovat tullessaan rajumpia ja entistä helpottavampia.

Raporttia tapahtumasta ei ole kuulunut. Kauan pelkäsin sen tulemista tai tarkemmin sanottuna omia tunteita sen tullessa. Pojan syntymäpäivänä(6.9.) en käynyt hakemassa postia, koska en halunnut ottaa riskiä, että jo muutenkin raskaana päivänä tulisi sekin. Nyt ei enää pelota. Asia on niin kuin se on, ja se mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Sitä ei mikään paranna eikä pahenna.

Olen paljon yksin hiljaisuudessa. Se tekee hyvää silloinkin, kun tuntuu, että se tekee liian kipeää. Kun niiden hetkien yli pääsee, olo tuntuu entistä vahvemmalta. Tutkailen aika ajoin, mitä minussa on muuttunut Pojan kuoleman myötä. Arvomaailmani on ennallaan, samoin elämänkatsomukseni. Tärkeät ihmissuhteet ovat osoittautuneet voimavarakseni, mikä ei ole ollut yllätys. Jotkut suhteet ovat entisestään vahvistuneet ja syventyneet, jotkut ihmiset elämässäni tulleet lähemmäksi. Olen siitä kiitollinen.

Suurin yllätys -sen ohella, että työnantaja ei ottanut osaa suruun, mutta oli rankentanut työolosuhteita yrittäessäni palata töihin - on ollut itsevarmuuden ja pelottomuuden ilmaantuminen omaan käytökseen. En suostu enää asioihin ja tilanteisiin, joihin ennen suostuin. Osaan sanoa tarpeen tullen"ei" ja "nyt riittää, kiitos" ääni vapisematta. Tämä on koskenut niin pieniä kuin suuriakin asioita. Kun eräs ystäväni puhui "kontallaan olosta Luojan edessä", voin hyväksyä sen hänen kokemuksenaan, mutta en ota sitä omaksi kokemuksekseni. Se ei ole minun tieni, ja tiedän, ettei se ollut poikani tahto. Hän tahtoi minun elävän vapaana syyllisyydestä ja sitä tahtoa kunnioitan.

Kynttilät loimottavat sisällä ja parvekkeen lyhdyssä. Ajattelen Poikaa rakkaudella. Tästäkin päivästä selvisin.