Olin viikonlopun matkoilla rakkaan ystävän luona. Kun juna lähestyi kotiasemaa, tunsin surun, ikävän, mutta ei-ihan-ahdistuksen hiipivän mieleen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lasteni syntymän jälkeen saavuin junalla kotiin ilman, että kotona tai asemalla olisi ollut ketään odottamassa. Se oli kova hetki, se oli tärkeä hetki.

Koko junamatkan ajan olin tehnyt "hyväksyvän tietoisen läsnäolon" harjoituksia palauttaen tietoisuuteni kehooni ja läsnäolevaan hetkeen yhä uudelleen ja uudelleen mielen pyrkiessä siitä pois. Nyt kohtasin myös uudenlaisen kotiinpaluun ja siihen liittyvän kivun niin "raakana" kuin mahdollista pyrkimättä väistämään sitä ja tukahduttamatta tunteitani.

Sydänalassa tuntui valtava paino, niin kuin itse asiassa tuntuu juuri nytkin, ja kurkkua kuristi. Keho kirkui ja kirkuu irtipäästämisen tuskaa. Hyväksyn kivun ja tuuditan sitä sylissäni. Se kuuluu elämään, on sen hinta. Se kuuluu jokaisen ihmisen elämään. Parasta, mitä voi tehdä, on antaa sille myötätuntoaan - niin omalle kuin toisenkin ihmisen kivulle. En voi puhua enkä älyllistää sitä pois. Paeta voisin, mutta se on vain kuin korkeakorkoisen velan maksun lykkäämistä.. Kipu on vain kohdattava ja koettava. Juuri nyt, tässä ja nyt.

Puhuimme ystävän kanssa syyllisyyksistä, jotka ovat elämän varrelta jääneet painamaan. Nyt on aika kohdata nekin suoraan, kehossa, vatvomatta niitä ajatuksin. Uskon, että tämä toimii - ainakaan vatvominen ei ole elämässäni toiminut.

Tein muuten mielnkiintoisen huomion tänä aamuna. Huomasin rakastavani itseäni juuri tällaisena kuin olen: vanhenevana, jo hiukan jäykistyneenä, pussit silmien alla ja ylipainoisena. Erikoista on, etten tarvitse ketään toista rakastamaan minua tämmöisenä - riittää, kun rakastan itse. Aika huikeaa. Maailman paras tunne.