Heräsin stressautuneena ja ikävissäni, kapinamielellä. Stressiä tuottaa tuleva muutto ja taloudelliset huolet, jotka tuntuvat loputtomilta ja ahdistavilta - kapinamieli taas on Pojan ikävää.

Miten erilaisia nämä sunnuntaiaamut olisivatkaan, jos rakas ääni huhuilisi "tutulia", jompikumpi pistäisi kahvin tulille ja sitten mietittäisiin, mikä elokuva tai mitä sarjaa katsottaisiin dvd:ltä. Ehkä olisimme eilen käyneet videovuokraamossa(mahdollisesti pizzerian kautta) ja odottaisimme uutta elämystä. Keskeyttäisimme katselun välillä keskustellen näkemästämme ja jatkaisimme taas kylliksi pohdittuamme askarruttavia asioita. Sellaisia sunnuntait olivat näinä yli kahtena viimeisenä yhteisenä vuonnamme - onnellisimpana muistamanani yhteisenä aikana, johon kuului "We are family"-laulu "perhepiirissä" Keskimmäisen kanssa, silloin kun heräilimme samoiin aikoihin.

Itse asiassa näissä aamuissa ei ole sinänsä mitään vikaa. Totuimme Keskimmäisen kanssa elämään kahdestaan sinä vuotena, jonka Poika asui isänsä luona. Tilanne ei ole uusi ja ennenkokematon eikä mitenkään hankala. Jopa sopeutuminen kahden elämiseen tuntuu samalta kuin aikoinaan Pojan muutettua isänsä luo. Välillä tuntuu, että ikävä oli silloin tavallaan pahempaa, kun olin huolissani Pojan pärjäämisestä ja irtipäästäminen tuntui muutenkin ylivoimaiselta.

Edessähän se irtipäästäminen olisi pian ollut kuitenkin - hyvin pian. Aikataulu vain muuttui, ja välimatkan sijaan elämään tuli aukko, jota kukaan eikä mikään voi koskaan täyttää. Sen kanssa tässä harjoitellaan elämään, vaikka sinunkauppoihin on vielä matkaa.