Ahdistus on pitänyt ensimmäistä kertaa kunnon loman. Mieli on ollut levollinen, vaikka suru kulkee mukana - se on nyt vain ollut entistä lempeämpää. Tuntuu hyvältä ajatella Poikaa, puhua hänestä, katsella kuvia, vaikkakin välillä vieläkin kyynelehtien. Hän tuntuu elävältä, rakkaalta, lohduttavalta. Aivan kuin hän olisi vieressä, halaisi vanhaan tapaan, taputtaisi olkapäälle ja sanoisi: "Elähän sinä, Tutuli, suotta itke. Tässähän minä olen, ja vaikken fyysisesti olekaan, silti se tärkein osa minusta on. Ja kyllähän sinä minut niin hyvin tunnet, että tiiät, etten minä halua sinun kärsivän."

Ehkä sunnuntaiaamun rajuun itkuun purkautunut ahdistus on vaikuttanut levon tunteeseen. Vietin viikonloppua eräällä mökillä vertaistukiryhmän kanssa. Meitä oli seitsemän jakamassa kokemuksiamme elämän erilaisista raskaista asioista ja tapahtumista, puhumassa tunteista ja omasta olosta, myös selviämisestä. Ryhmässä on voimaa. Sanoinkin kynttilää tuijotellessani, että tällainen ryhmä - jossa saa olla juuri niin haavoittunut ja kipeä kuin on -on siitä kummallinen, ettei se ole vain jäsentensä summa, vaan jotain paljon enemmän. Kokemus oli tervehdyttävä - vaikka juuri tuolla mökillä ollessani itkin Pojan kuoleman jälkeen ehkä rankimman itkun itsesyytöksineen. Se oli kuitenkin vapauttavaa itkua, joka vei toipumisprosessia selvästi eteenpäin. Kun sen jälkeen kuluneeseen viikkoon on kuulunut sukulaisten ja ystäväien lämminhenikisiä tapaamisia, olo tuntuu "kannatetulta". En ole yksin. minusta välitetään ja minua rakastetaan. Se on ihmeellistä maailmassa, jossa on niin paljon pahuutta. Vaikka Eino Leinon runoudesta pidänkin, olen eri mieltä siitä, ettei "paha ole kenkään ihminen". Kyllä on, mutta onneksi ei minun elämässäni tai lähipiirissäni. Toinen on tosin heikompi toista, ja jossain mielessä tai jostain näkökulmasta katsottuna Poika kuului heikkoihin. Onko se Totuus, onkin aivan toinen juttu.

Paitsi tämä pitkältä tuntunut levollisuuden aika, oudolta on tuntunut myös se, etten pode levollisuudestani huonoa omaatuntoa. Alussahan tuntui, että on väärin olla olematta ahdistunut - ikään kuin en surisi lastani "oikealla" tavalla. Minulla on sellainen olo kuin Poikani olisi suojaamassa ja suojelemassa minua. Olkoonkin se mielikuvitukseni tuotetta - en tiedä ja kukapa näistä tietää - mutta kokemuksena tunne on tosi. Muistan jonkun viisaan sanoneen jokus, että kaikki, mikä toimii, on oikein. Siihen ajattelin nyt luottaa.