Kävin lueskelemassa omaa blogiani ja huomaan toistavani joitakin asioita ja joitakin useaan kertaan. Siihen on ainakin kaksi syytä: toinen on se, etten kauaa pysty pitämään mielessäni, mitä olen kirjoittanut ja toinen se, että ihminen toistaa merkityksellisiä tapahtumia sekä niitä, jotka tahtoo pitää muistissaan. Muisti - silloin, kun se on jotakuinkin kunnossa - pelaa pitkälti toiston avulla.

Tahdon tietoisesti muistaa ja siksi toistaa kaikkea sitä, mikä liittyy rakkauden kokemiseen ja kaikkeen hyvään, jota Poikani antoi ja sai. Se, että hän osasi olla myös hankala ja ärsyttävä ja että hänellä oli ylipäänsä heikkoutensa, ei ehkä tule samalla tavoin korostetuksi. En kuitenkaan tahdo niitäkään unohtaa, koska haluan luoda lukijalle kuvan rakastettavasta, mutta inhimillisestä ihmisestä ja muistaa, etten rakastanut häntä minkään täydellisyyden illuusion vuoksi. Tahdon muistuttaa ja tulla itse muistutetuksi siitä, että olemme rakkauden arvoisia keskeneräisinä ja heikkoina ja että meidän ei tarvitsekaan tulla valmiiksi ja täydellisiksi lyhyen elämämme aikana. Tai että olemme jo valmiita ja täydellisiä, koska keskeneräisyys, puutteellisuus, ärsyttävyydet ja virheet kuuluvat ihmisenä olemiseen. Ellei niitä olisi, emme olisi ihmisiä.

Lomamies ehti oivaltaa paljon ihmisenä olemisesta ja sen rajoittuneisuudesta sekä siitä, mikä elämässä on tärkeää - tai ainakin mikä minun ja laillani ajattelevien mielestä on tärkeää. Subjektiivistahan tämä tällainen pohtiminen on aina. Ne, joille ulkoinen menestyminen, näyttävyys ja materian omistaminen on tärkeintä, näkevät tietenkin asian toisin. Joidenkin näkökulmasta katsottuna olimme ja pysymme oman elämämme antisankareina. Onneksi en tunne niitä ihmisiä.

Se myötätunto, jakaminen ja tukeminen, jota olen ja olemme saaneet osaksemme Lomamiehen kuoleman jälkeen, on sanojen ulkopuolella. Tuntuu uskomattomalta, kuinka paljon hyvyyttä ja lämpöä ihmisissä on, ja kuinka valmiita he ovat sitä osoittamaan. Se hoitaa ja parantaa ajan myötä.

Kiitos kaikille.