Lomamies rakasti huvipuistoja kieputuslaitteineen. Niin minäkin jossain määrin lapsena ja nuorena, mutten koskaan siinä määrin kuin Poikani. Hän haki ja tarvitsi äärikokemuksia kokeakseen olevansa elossa. Äärikokemuksen hän haki myös kuolemansa hetkellä.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan tylsyyttä tai sitä, että myös niitä kausia on. Tietysti hyvään tylsyyteen kuuluu se, että on samaan aikaan levossa itsensä kanssa - silloin tylsyys muuttuu tylsyydestä hyväksi olemisen kokemukseksi. Viime ajat ovat olleet tylsästä kaukana - ahdistavat olot seuraavat surullisia, välillä ei tunne mitään ja pitkän "tunnottoman" pätkän jatkuessa alkaa jo pelottaa, mitä tuleman pitää, puhumattakaan siitä, jos huomaa hetkellissti jo nauttivansa ja iloitsevansa asioista, joista on ennenkin nauttinut.

Sitä saa, mitä tilaa: kun pelkää tulevaa ahdistusta, se iskee niskaan takuuvarmasti. Tai pikemminkin vatsaan ja rintaan, kurkunkin alueelle. Siellä minun ahdistukseni asustavat. Nykyinen sisäinen elämäni on milloin vuoristorataa, milloin kummitusjunan kauhuja. Kuitenkin siinä on myös rauhaisia hetkiä, ja kummallinen tunne siitä, että jossain syvällä sisimmässä on kaikki hyvin, ja Poikani siellä minun kanssani ei vain muistuttamassa, vaan myös kokemassa sitä rakkautta, jota välillämme oli ja jollakin tavalla yhä on.

Jotenkin hän vain on yhä tässä - rakkaana, lohduttvana ja hyväksyvänä. Minun Poikani.