"Kiitos yhteisistä hetkistä kanssanne!" Ja nimi alla. Siinä olivat Pojan viimeiset sanat.

Vasta nyt, reilusti yli kaksi kuukautta Pojan kuoleman jälkeen, olen kunnolla pysähtynyt tämän asian äärelle: Pojan jäähyväiskirjeen keskeinen sisältö oli kiitollisuus, josta yhteenvetona ovat hänen viimeiset sanansa. Aivan loppuun asti hän kyseenalaisti kaiken - myös sen, missä mielentilassa täältä lähtee sellainen ihminen, joka on tehnyt päätöksen lähdöstään itse. Me jälkeen jääneet(vai jälkeenjääneet - olemmeko me, tai osa meistä, ajattelussamme tosiaankin jäljessä?)ajattelemme itsestään selvänä asiana, että lähtenyt on ollut totaalisen onneton. Mieleemme ei tule, että vaikka tämä ei ole kokenut elämän jatkamista mielekkäänä, hänellä voi silti olla positiivisa tunteita, kohtuullisen hyvä tai "normaali" minäkuva ja että hän voi jopa tuntea syvää kiitollisuutta - poikani kirje kokonaisuudessaan kuvasi nimenomaan sitä niin ystäviä kuin perhettäkin kohtaan.

Lomamies toi kiitollisuuden tunteitaan esiin muulloinkin. Ainakin minä äitinä sain tietää olevani hyvä ja arvokas(ja kyllin vahva kestämään kritiikkiä!) - kiitos ei tullut vain viimeisissä sanoissa laihaksi lohduksi. Materiaalisen "niukkuuden"(suhteutettuna täkäläiseen elintasoon) keskellä hän ilmaisi arvostavansa materiaa enemmän perheemme ilmapiiriä: keskusteluja, hauskanpitoa, pienissä asioissa tuhlaamista ja toinen toisistamme välittämistä. Vaikka hän toisaalta olisi halunnut enemmän aineellisia asioita ja mukavuutta, se ei tehnyt hänestä sokeaa immateriaaliselle hyvälle. Pojan jäähyväiskirje oli vahva ilmaisu paitsi hänen tunteistaan, myös siitä, mitä hän oli ihmisenä, millaiseksi hän ehti kasvaa. Hän eli lyhyen, mutta täyden elämän.

Kun eilen illalla katsoin ikkunastani upeaa auringonlaskua, muistin - kuten aina auringonlaskua nykyään katsellessani - sen illan, jolloin Poika oli neljäntoista ja olimme uimassa Paltaniemellä. Se on yksi elämäni kauneimmista ja syvimmistä muistoista - tätä nykyä ehdoton ykkönen. Silloin ymmärsin, kuinka syvästi ajatteleva ja oivaltava pojastani oli vaikeuksien ja tuskan kautta kehittynyt. Myös tuota iltaa sävytti kiitollisuus ja sellaisena saan ja voin myös poikani muistaa läpi elämäni loppuajan - kiitollisena ihmisenä.

Juuri nyt tunnen itse kiitollisuutta siitä, että olen saanut kirjoittaa tätä blogia ja siitä, että te - keitä lienettekin - olette tätä lukeneet. Yksi vaihe surutyössäni on nyt takana ja olen onnellinen, että voin sinetöidä sen kiitollisuuden tunteella. Ehkä jatkan kirjoittamista täällä, ehkä jossain toisessa blogissa - en ole päättänyt vielä - mutta se on uusi vaihe. Huomaan uuden vaiheen siitäkin, että ystävät ja muut läheiset ovat alkaneet jakaa ilojaan ja surujaan kanssani "vanhaan malliin", mikä tuntuu hyvältä. Ehkä he ovat aistineet minusta, että aika on kypsä, ja minusta tuntuu luontevalta ottaa taas osaa ympäröivään elämään. Poikaa en unohda ajatuksissani enkä kirjoituksissani - hän kulkee tietenkin mukana ja osana sieluani- mutta nyt koen, että oleellisimman hänestä olen ikuistanut. Ollakseni tarkka sanoissani - Poika olisi nimittäin tarttunut tähän - olen siis ikuistanut sen, minkä minä näin ja koin hänessä oleellisimpana.

Olkoon nämä - viimeisten Tallinan kuvien saattelemat  - loppusanat surutyöni tälle vaiheelle. Kiitos, rakas poikani, että rakastit meitä loppuun asti - kiitos yhteisistä hetkistä kanssamme!