Poika oli innokas piirtäjä - kuten Lomamieskin, vaikkakin musiikki sivuutti sittemmin piirtämisen. Niin kuvataiteessa kuin musiikissakin hän kannusti aina myös ystäviään, vaikka välillä koki huonommuutta näiden rinnalla. Yritin silloin selittää hänelle, ettei muiden lahjakkuus vähentänyt hänen omaansa, ja itsetunnon ollessa taas kohdillaan hän näki ja koki sen itsekin näin.

Pikkupoikana piirtäminen oli joka tapauksessa mieleuisaa hommaa - kunhan oli ensin alkuun päässyt. Vielä Pojan ollessa viisivuotias päiväkodissa oltiin huolestuneita, kun kynä ei tuottanut ikätason mukaista jälkeä. Kun Poika vihdoin pääsi alkuun, olikin huoli siitä, että hän piirsi lähinnä vain yhtä ainoaa sarjakuvahahmoa, joka oli tehnyt häneen vaikutuksen. Pojan ilmiselvä lahjakkuus ei vain saanut osakseen ihan niin paljon huomiota kuin äiti olisi toivonut. Sittemmin lastenpsykiatrisella osastolla alettiin rajoittaa paperin käyttöä, kun harjoitteluun ilman lopullista tulosta kului "liikaa" aikaa, energiaa ja paperia. Tämä oli niitä asioita, joita vastaan jopa kiltin tytön kasvatuksen saaneena protestoin: minun mielestäni sai - ja saa - harjoitella niin paljon kuin tarvitsee. Kaikkeen luovaan prosessiin kuuluu lukuisa määrä yrityksiä, pohtimista, epäonnistumisia ja lunnoksia. Harjoituskappaleet ovat välttämättömiä lopputuloksen saavuttamiseksi eikä lopputulosta aina edes tarvita - liike on tärkeämpää kuin päämäärä.  En voinut mitenkään ymmärtää, ettei sellaisessa paikassa tällaista itsestään selvyyttä tajuttu! Väitetään, että kaikki ihmiset ovat luovia, mutta kyllä se oma luovuus ja luomisprosessi tuntuu joiltakin olevan hyvin visusti salattu - vieläpä paikassa, jossa sen soisi kukkivan ja jossa sitä tulisi käyttää paranemis- ja eheytymisprosessin välineenä.

Pojan kummitäti kirjoitti muistokirjaan, että hänelle oli jäänyt Pojasta erityisesti mieleen eräs juhannus, jolloin hän oli vuodepotilaana leikkauksen jäljiltä eikä päässyt muun suvun mukana yhteiselle juhannuskokolle. Tuolloin 7-vuotias kummipoika oli viettänyt suuren osan illasta hänen seuranaan piirrellen "vielä yhden" piirroksen kummitädille. Kuinka paljon syynä on ollut empaattisuus - jonka väitettin Pojalta puuttuvan kuten kynän käytön taidot pari vuotta aiemmin - ja kuinka paljon se, että hän rakasti piirtämistä eikä viihtynyt väkijoukoissa, jääköön arvoitukseksi. Mukavaa on, että kummitäti muistaa tämän tapahtuman, joka itseltäni oli unohtunut. Kaikki tällaiset muiden muistot Pojasta ovat minulle nyt erityisen arvokkaita.

Tänään olen itkenyt monta kertaa - en ahdistuneena, vaan ikävöiden ja kaivaten. Olisitpa vielä täällä.

Jaa-a, poikaseni: saikohan näihin esineisiin koskea? On se hyvä, ettei äiti kaikkia fantasiaa rakastavan vekaran edesottamuksia tiennyt...