Vuosia sitten Ystäväni - tuo hengenheimolainen, joka sattui syntymään 26 vuotta oman syntymäni jälkeen - kysyi, tulisinko hänen mahdollisen esikoisensa kummiksi. Suostuin ilomielin ja otettuna tietämättä, mitä antamani lupaus merkitsisi.

Kun asia tuli viime vuoden lokakuussa ajankohtaiseksi, surin Pojan kuolemaa monissa tunnelmissa: jotain helpotusta oli suruuni jo tullut - lempeyttä, hiljaista syvyyttä, rakkauden voimaa - mutta usein humpsahtelin vielä "kuoppiin", mitä tapahtuu yhä, tosin harvemmin. Niistä  rämpiminen ylös oli vaivalloista, ja jätti jälkeensä ainakin toisinaan lähes nihilistisen turhuuksien-turhuus-olon, jossa omat arvot ja käsitykset olivat hukassa, muiden vastaavista puhumattakaan. Pahimmissa visioissa näin itseni kylmäkatseisena, elämän kovettamana kummitätinä, joka kähisee kasvavalle kummilapselleen viskigrogin takaa: "Elämä on phaskaa..."

Sain mahdollisuuden miettiä rauhassa lupaukseni lunastamista, mutta minulle oli alusta asti selvää, että otan tehtävän vastaan. Jouduin kuitenkin pohtimaan tehtävän tarkoitusta aivan toisella tavalla, kuin olisin tehnyt sen niissä olosuhteissa, joissa soisin olevani: kolmen kasvavan nuoren aikuisen äitinä.

Ensimmäsiä ajatuksia Ystävän tultua raskaaksi oli, miten kerron kummilapselleni Pojan elämästä ja kuolemasta sitten, kun se on ajankohtaista. Kuinka osaan elää kummina niin, että kummilapseni kokee elämän vaikeinakin aikoina elämisen arvoisena ilman, että tuomitsen oman poikani ratkaisun? Onko minussa itsessäni kylliksi elämänvoimaa, uskoa ja toivoa, jotta siitä riittää jaettavaksi kummilapselle? Voiko noita asioita ylipäänsä jakaa, ja olenko kuitenkin jo niissä todistetusti epäonnistunut - olenko poikani rakastavista sanoista huolimatta osallinen hänen kuolemaansa? Näitä kysymyksiä ei vain ole voinut välttää eikä niitä voi tukahduttaa. Ei niihin vastaustakaan ole, mutta niiden kanssa on elettävä. Ehkä oman elämänvoimani merkki on se, että pystyn kuin pystynkin niiden kanssa elämään iteselleni armollisena.

Ystäväni raskausajan olimme yhteydessä, kylläkin "pehmein puskurein". Tahdoin säästää ystävääni omalta surultani, silloin, kun se näytti synkimmät kasvonsa. En halunnut "pilata" hänen onneaan tai luoda siihen säröjä. Kun vihdoin puhuimme asiasta, ystäväni totesi, ettei hänkään halunnut "pilata" minun suruani. Ei ole ystävyyden helpoin mahdollinen tilanne, jossa molemmat elävät näin vastakkaista mullistuksen aikaa: toinen osallisena elämän luomisessa, toinen siitä luopumisessa. Kyllä se asiasta puhuminen vain helpotti - tässä kohdassa se oli kultaa vaikenemisen rinnalla.

Kun kummipoikani vihdoin syntyi, purskahdin hyvään helpotuksen itkuun viestin saatuani. Olin liikuttunut  paitsi lapsen syntymästä, myös siitä, että samalla hetkellä tulin tietoiseksi siitä, että tämä on oikein, tämä kummius. Tiesin, että tahdon olla sellainen kummi, jota Poikakin arvostaisi: läsnä ja välittävänä lapsen elämässä riippumatta siitä, kuinka usein on mahdollista tavata. Siitäkin hän kerran puhui, pitkään ja paatoksella.

Kun tässä kirjoitan kummiudesta, en tarkoita uskonnollista kummiutta. Sillä olkoon oma paikkansa. En puhu myöskään "tavarakummiudesta", jota minulta ei onneksi odotetakaan, mutta jolla silläkin voi olla oma paikkansa. Puhun kummin ja kummilapsen välisestä ihmissuhteesta, jota ei synny ilman kohtaamista. Sen ydin on kuuntelminen, ymmärtäminen ja välittäminen - poikani sanoin.