Oloni on outo. Ei paha, ei ollenkaan, mutta outo.

Olen nyt sillä reissulla, josta marraskuussa kirjoitin ja josta minun on määrä palata tyhjään kotiin vielä kokemattomin tuntein. Onko vastassa se tyhjyys ja kipu, joka aiemmilla kerroilla on toivottanut minut "tervetulleeksi" jo useammalta matkalta palattuani Pojan kuoleman jälkeen? Vai joko kivun tunteet ovat helpottaneet ja sopeutumista tilanteeseen tapahtunut? Oli, miten oli ja tuli mitä tuli, vastaan on kaikki otettava, ja kuten tähänkään mennessä, en siihen menehdy.

Outoa tämän hetken olossani on jo pian viikon jatkunut seesteisyys, kirkkaus ja helppous. Mieli on kuin kuutamoilta, itse itsensä hyväksyen. Erityisen mielenkiintoiseksi asian tekee se, että en ehtinyt enkä rahatilanteeni epävarmuuden vuoksi "uskaltanut" ostaa ADHD-lääkkeitäni, kun tältä reissulta on joskus palattavakin, eikä VR anna senttiäkään hyvitystä myöhästelevistä junista - tai no ehkä senttejä joissain tapauksissa, mutta ei ilmaismatkaa. Taistelu Kelan, toimeentulotukijärjestelmän ja OAJ:n työttömyyskassan kanssa on ollut avartavaa, uuvuttavaa ja masentavaa. Jos joku luulee, että tukien varassa elämäinen - tai niiden saaminen - on jotenkin helppo ja yksinkertasinen juttu, voi tulla juttusilleni. Tässä en asiasta tämän enempää avaudu, kuin että olen päätynyt sellaiseen pisteeseen, etten enää välitä. Tulkoon ei-tipu-eikä-lirise-kirjeitä milloin siksi, että sairauspäiviä on liikaa ja milloin(toisesta tukilähteestä)siksi, että niitä on liian vähän. Laskekoon sossu vanhat, aikaa sitten syödyt tuloni pienentämään toimeentulotukioikeutta ja jättäköön huomioimatta velat, jotka lasten elämisen turvaamiseksi on täytynyt ottaa. Kerääntyköön ne pinoiksi, karhuiksi ja ulosottoon, koska minkä tahansa tuen päätökset ja maksuunpanot kestävät liian kauan. En vain jaksa enää välittää ja oloni on höyhenenkevyt. Muistan erään minulle tärkeän ihmisen sanat sietämättömässä elämäntilanteessa, jossa hän eli uskonnollisen yhteisönsä syyllistämänä ja painostamana vuosien ajan: kun ihmistä ruoskitaan tarpeeksi kauan, ruoskiminen lakkaa koskemasta. Minulle on tainnut käydä juuri niin.

Mielen tyyntyminen taloudellisen kurimuksen edessä on oma lukunsa ja oma lukunsa on se, että olen nyt pisimmän rupeaman Pojan kuoleman jälkeen tuntenut tuskatonta kiitollisuutta siitä, että hän eli ja antoi minulle elämällään niin paljon. Edelleen haluaisin hänet takaisin ja kuvittelen vähän väliä, millaista elämämme olisi juuri nyt, jos hän yhä eläisi. Edelleen olen henkisesti rampa, joka opettelee elämään vammansa kanssa, mutta suhtaudun siihen tyynesti - juuri nyt, tänä kuluneena viikkona. Ja ilman lääkitystä. Se on se outo juttu.

Minulla on asiaan selitys, jota pidän hyvin todennäköisenä ja pitävänä: olin monta päivää tietoisen, hyväksyvän läsnäolon tilassa ohjatessani opiskeiljoita rentoutumisen, läsnäolon, voimavarojen kartottamisen ja myönteisten mielikuvien parissa. Ei kukaan eikä mikään häirinnyt työtäni - toisin kuin nyt taakseni jättämässä varhaiskasvattajan työssä, jonka avainsanat ovat jatkuvan häiriön sietäminen - vaan sain tehdä sitä keskeytyksettä ja rauhassa, aivojen levätessä samalla, kun olin syvästi tietoinen vastuustani ja työstä, jota olin tekemässä. Tiesin myös tekeväni työtä, johon voimavarani ja taitoni riittävät, ja joka on kyllin haastavaa ollakseen mielenkiintoista. Aivojeni kemia tuntuu kiittävän minua siitä, mitä niiden hyväksi olen viime päivinä tehnyt ja miltä niitä olen suojellut. Nuorilta saatu arvostava palaute ei sekään liene merkityksetön juttu.

Ehkäpä kannattaa paneutua tämän asian äärelle kunnon rupeamaksi pohtiessani sitä, mikä minusta oikein isona tulee - tai mikä jo olen.