Uurnan lasku on tänään. Vasta eilen älysin, miten lähellä äitienpäivää.

Luulisi, että nyt kirpoaa sydäntäsärkevimmät itkut. Vaikka haikealta tutnuukin, silti niin ei  ole, ja siihen omat syynsä. Meillä äitienpäivä ei ole rituaalisesti poikennut huikeasti muista päivistä. Olen saanut kortteja ja joskus lahjojakin. Esikoiselta ainakin olen saanut kirjan tai kirjoja ja keskimmäiseltä kukan tai kukkia - helppoa arvata itse kunkin mielenkiinnon kohteet. Lapsilla ei kuitenkaan yleensä ole ollut rahaa lahjoihin- mistä ihmeestä sitä juuri äippäpäivän alla olisi tipahtanut?  Kerran kävin äitienpäivän alla ostamassa itse itselleni kolme lahjaa(joista kaksi hyvin käytännöllistä), ja nimesin jokaisen niistä jonkun lapsen antamaksi. Lapset olivat tyytyväisiä ja niin olin minäkin.

Lomamies ei juuri lahjonut, mutta omat kortit olivat kyllä täynnä tunnetta silloin, kun sellainen tuli. Poika inhosi koulun malliaskaskarteutyyliin tehtyjä kortteja. Pari vuotta sitten näihin aikoihin sain Lomamieheltä kaulakorun, mutta se taisi olla luokkaretken tuliainen  - en muista. Kuitenkin se on kaunis ja pidän sitä aina lähes kaikissa juhlatilaisuuksissa. Kehuin Pojan makua, mihin tämä vastasi: "Eikun mä tiiän, mistä sä tykkäät."

Joskus saatoin saada äiteinpäivänä aamukahvin sänkyyn, muttei sekään mikään vakiorituaali ollut, koska olen viikonloppuisin herännyt useimmiten ennen lapsia. Lomamies, joka oli kanssani perheen ainoa kahvinjuoja, toi sitä minulle vuoteeseen usein ihan muuten vain, jos sille päälle sattui. Niin minäkin vein hänelle - muunmuassa sinä aamuna, jolloin hän ei enää ollut sitä juomassa. Sen ajatteleminen vihloo.

Äitienpäivänä on käyty mummolassa, jos ilma on sen sallinut,  ja/tai lapset ovat käyneet isänsä kanssa toisessa mummolassa. Enemmän äitienpäivä onkin meidän preheessä ollut isoäitien muistamista, mikä onkin ollut ok minulle. Siinä mielessä äitienpäivä on kyllä ollut tyyliin "kansakoulun aapinen", että lapset ovat olleet minulle enimmäkseen kivoja ja puhuneet minulle enimmäkseen kauniisti - se ei  vain ole mitenkään tavallisesta arjesta poikkeavaa. Olen saanut kokea olevani rakastettu ja arvostettu äiti ympäri vuoden, mikä ei tarkoita kritiikin puutetta - sitä on tullut paljonkin, ehkä siksi, että jossain vaiheessa annoin sille tilaa, minkä jälkeen olikin myöhäistä katua. Haistattelua minun ei ole tarvinnut kuunnella lapsiltani koskaan.

Tässä tulee mieleeni lasten kanssa melko äskettäin käymäni keskustelu siitä, pitäisikö meidän pyrkiä syömään useammin tai säännöllisemmin yhdessä saman pöydän ääressä - sen kun katsotaan vahvistavan hyvää perheyhteyttä. Podin huonoa omaatuntoa asiasta. Lomamies pyyhkäisi sen sanomalla edes asiaa  pohtimatta, että se kehotus on niitä perheitä varten, joissa ei muuten keskustella, minkä vuoksi täytyy keksiä(keinotekoisesti)toimenpiteitä yhteyden saamiseksi. Meillähän taas puhutaan kaikesta avoimesti kaiken aikaa ja luodaan yhteyttä. Minkä jälkeen Lomamies jatkoi tyytyväisenä syömistään lempituolissaan television ääressä. Klassista Lomamiestä, sanoisin.

Viime yönä Keskimmäinen tuli sänkyni laidalle kertomaan ja itkemään Lomamiehen kuolemaan littyviä ajatuksiaan ja tunteitaan. Puhuttiin ja pohdittiin niin kauan, että saatiin molemmat parempi olo. Kun mietin tuota ja koko perheemme tähänastista historiaa, taidan olla sitä mieltä(mitä olen ollut aiemminkin), etten tarvitse mitään erityistä äitienpäivää. Luulen, että moni muukin nykyäiti kokee samoin - arjen äiteinpäivät ovat tärkeämpiä kuin juhlan.

Oli miten oli, kukkakauppiaiden ystävänä sanon, että vietettäköön juhlaa tänäkin vuonna - ja hyvää äitienpäivää kaikille!