Pojan hymy on ikimuistoinen. Nyt, kun asiaa ensi kertaa ajattelen, en muista kohdanneeni häntä koskaan saamatta tervehdykseksi leveää, aurinkoista hymyä - paitsi tietysti ihan pikkuvauvana ennen hymyjen aikaa.

Ensimmäinen - ainakin muistelen sen olleen ensimmäinen tai ihan ensimmäisiä - hymy oli erikoinen, koska se oli kiitoshymy. Poika oli aterioimassa yösydännä. Äiti oli väsynyt ja unen pöpperössä aina siihen hetkeen asti, kun pikkuinen irrotti otteensa rinnasta, hymyili äidille levästi ja jatkoi sen jälkeen tyytyväisenä syömistään. Unet karisivat haltioituneen äidin silmistä: vauva kiittää! Se oli ihmeellistä.

Sain monta monituista jälleennäkemisen iloista hymyä, monta riemukasta virnistystä ja monta kiitollisuuden hymyä niiden seitsemäntoista ja puolen vuoden aikana, jotka Poika päätti elää kanssani ja kanssamme. Sanon "päätti", koska Poika ei ollut suunniteltu, vaikkakin tervetullut perheeseemme. Sanoin jo usein hänen elinaikanaan, että hän oli niin voimakastahtoinen, että tuli maailmaan, kun oli niin kerran päättänyt. Hänen kuoltuaan totean, että hän lähti samalla minä-päätän-itse-periaatteella kuin tulikin. Sitä periaatetta hän noudatti myös näiden kahden etapin välillä - aina, kun se vain oli mahdollista ja jopa silloin, kun ei olisi ollut.

Päättäväisyys jääräpäisyyteen asti oli Pojan tavaramerkki aina Lomamiehen aikoihin asti, ja ainakin jokainen, joka häntä kyllin läheisesti tunsi, sai "tuta" hänen väittely- ja inttämishalunsa. Kun loppuun asti väsytetty väittelykumppani oli huokaissut helpotuksesta luulessaan matsin olevan ohi, saattoi sama intos alkaa uudestaan. Onneksi jääräpäisyys ei ollut hänen ainoa tavaramerkkinsä, vaan niitä oli kokonainen kirjo, ja useat niistä olivat positiivisia ja muiden elämää rikastuttavia.

Yksi niistä oli hymy.