Tiedättehän nuo: biisit, jotka jäävät soimaan päähän, eivätkä lähde sieltä ennen kuin uusi on pakotettu tilalle. Nykyään korvaankin ei-toivotun korvamadon jollain Lomamiehen sävellyksellä, ja siihen olen täysin tyytyväinen.

Yksi yli kuluneen vuoden päässäni pyytämättä luikerrelleista korvamadoista on ollut "Väliaikaista kaikki on vaan" - ei siksi, että se olisi koskaan ollut lempikappaleitani, vaan koska se on sopinut niin hyvin elämäntilanteeseeni. Lapsena ja nuorena itse asiassa inhosin kyseistä rallia: iloisella poljennolla rallatellaan silmille - tai siis korville - mitä epämieluisin totuus. Nyt on toisin. Ei, en vieläkään pidä tuosta renkutuksesta - se nostaa pintaan ankean tunnemuiston - mutta koen sen sanat ja sanoman toisin. Elämässä tapahtuvien asioiden ja itse elämän väliaikaisuus ei vain tunnu enää pahalata eikä ankealta samalla tavalla kuin ennen. Itse asiassa ei lainkaan, ja siinä on jopa jotain syvältä kouraisevan lohdullista minulle tällaisena ihmisenä kuin olen näine kokemuksineni.

Kun Poika kuoli, elämän väliaikaisuus iski palleaan tavalla, jota ei voi kuvata. Jonkin ajan päästä väliaikaisuuden ajatus itsessään alkoi tuottaa ennen kokemattomia helpotuksen tunteita: minun tuskani, suruni ja elämäni on sekin väliaikaista vaan. En tosin tunne kiusausta pistää jenkaksi oivallukseni ja tuntemusteni vuoksi, ja tunnen edelleen surua myös väliaikaisuudesta, mutta en ahdistu siitä. Hyväksyn suruni ja hyväksyn väliaikaisuuden. Ainakin tällä haavaa, nyt.  Ja muutahan minulla ei ole kuin väliaikaisesti.

Tuntuu hyvältä tietää, että jonakin päivänä minua ei ole. Puhun siis fyysisestä ja psyykkisestä olemuksestani enkä edes lähde pohtimaan sielun kautta hengen kuolemattomuutta. Minulla ei ole siitä mitään tietoa. Se, ettei kuolemiseni ajatus tunnu kammottavalta eikä edes harmilliselta, ei tarkoita sitä, että janoaisin kuolemaa - vaikkakin synkimpinä hetkinä jotain siihen suuntaan on tullutkin toivoneeksi. Juuri nyt haluan elää monestakin syystä - vanhemmat, lapseni, ystävät, sukulaisten verkosto ja uunituore kummipoika antavat elämänhalua pelkällä olemassaolollaan. En myöskään voi olla taas kerran mainitsematta ilmeisesti kohdillaan olevasta lääkityksestä. En tiedä, mikä tilanne olisi ilman sitä enkä aio kokeilla - enää. Keväällä lopetin lääkityksen hetken rupeamaksi, koska minulla ei ollut siihen varaa. Onneksi huomasin, ettei minulla varsinkaan ole varaa olla ilman sitä, ja onneksi äitinikin sen huomasi, ja ilmoitti maksavansa sen aina, kun omat rahkeet eivät riitä.

Riittivät rahkeet(=rahat) tai eivät, olipa lääkitys loppuiän juttu tai ei: väliaikaista kaikki on vaan.

PS: Onneksi olkoon: pistin juuri korvamatoni kiertoon!