Talossamme asuu paljon vanhuksia ja liikuntarajoitteisia ihmisiä. Yksi heistä on Mirkku. NImi muutettu, kuten asiaan kuuluu. Lomamiehen lennettyä pitkälle lomalle tytär suri Mirkkuakin: voi, jos Mirkku saa tietää...Minunkin sydäntäni vihlaisi ja vihloo vieläkin.
Heti muutettuamme tähän huomiomme kiinnittyi Mirkun mielestämme paranoidiseen käytökseen: näpit-irti-lappuja rollaattorissa ja jesseteippiä avainpesässä sekä ovenraosta epäluuloisesti kurkistelevat silmät. Tai siis silmä - ovenrakoon ei kahta mahtunut. Heitimme läppää Mirkun epäluuloisuuden kustnnuksella, kunnes myönsimme sen talon elämänmenon todettuamme ainakin osin aiheelliseksi. Hälytettyäni poliisin paikalle eräänä arjen aamuyön tunteina ja soitettuani lastenvalvojalle aloin ymmärtää Mirkkua ja arvostaa hänen rationaalisuuttaan elämän tosiasioiden edessä. Mutta tämä vain taustamaalaukseksi - itse kuva liittyy Lomamieheen.
Männä talvena Lomamiehelle oli tulossa pari kaveria kylään, mikä on ollut normiarkea tässä asuessamme. Nuoret-pois-kadulta-meikäläisen-olohuoneeseen oli projekti, josta oikeasti pidin. Tiesin, että tämä on elämässäni lyhyt vaihe(en sitä, että näin lyhyt), ja liiankin kipeinä olivat muistot Pojan koulukiusaamisen ajoilta, jolloin serkut olivat ainoita kavereita. Poikain kanssa tuli joskus tai useinkin katsottua yhdessä leffoja tai sarjoja. Heidän juttunsa olivat sitäpaitsi kiinnostavia ja hauskoja, vaikkakin he välillä unohtivat paikkallaoloni, mistä katsoin aiheellisesti muistuttaa: ei kaikkea äidin korville, kiitos.
Menkäämme Mirkun tapaukseen. Poiken tultua ovelllemme he hävisivät samoin tein Lomamiehen kanssa johonkin, ja ihmettelin, mikä heitä viivytti. Palattuaan he kertoivat Pojan kavereiden kuulleen alhaalta parkkihallista avunhuutoja, ja kolmisin he olivat menneet tutkimaan tilannetta. Naapurin Mirkku oli maannut avuttomana pitkällään kaaduttuaan parkkihallin asvalttiin. Poika oli auttanut kavereiden saattelemana Mirkun kotiin ja tehnyt samat kysymykset , kuin hänelle tehtiin pari viikkoa aiemmin aivotärähdyksen yhteydessä. Mirkku sai myös samat neuvot, Lomamiehen puhelinnumeron ja lupauksen, että hän käy seuraavana pävänä tarkistamassa Mirkun voinnin. Näin teimme yhdessä seuraavana päivänä, ja Mirkku oli kiitollinen. Tyttären ja Pojan kanssa pohdimme, josko tämä tapaus olisi antanut Mirkulle edes hivenen uskoa ihmiseen.
Päivää paria myöhemmin Pojan kännykkä soi. Mirkku oli jäänyt ilman päivittäistä kotiapuaan ja ruokaa, ja hän pyysi Pojan apua. Mirkku antoi Pojalle lääkereseptinsä Apteekissa käyntiä sekä pankki/luottokorttinsa asioimista varten. Poika oli ällikällä lyöty ja kysyi, kuinka Mirkku noin voi luottaa häneen, vieraaseen ihmiseen. Mirkun vastaus kuului, että kun joku katsoo tuolla tavalla silmiin, hän tietää, että tämä on rehellinen.
Se siitä Mirkun paranoidiasta - olipa sitä jonkin asteisena tai ei, Mirkku näki, mikä Lomamies oli miehiään. Poika hoiti asiat huolella - viipyi kauan, koska toimitettavaa tai jonottamista riitti - tuli ihmeissään takaisin, kymppi kourassaan. Ei Mirkku ilmaiseksi juoksuttanut.
Näitä sanoja kirjoittaessani itken. Itken Mirkun takia, joka ei ehkä koskaan saa tietää tapahtunutta - ihmettelee vain ikkunasta ulos katsoessaa, miksi sitä mukavaa poikaa ei näy - itken oman, läheisteni sekä pojan ystävien menetyksen takia. Itken myös siksi, että maailmassa on nyt yksi lämmin kohta vähemmän.
