Keskimmäinen täytti tänään yhdeksäntoista. Perhe lahjoi ja yritti parhaansa mukaan tuottaa iloa surun keskellä. Kuitenkin vain kolme ystävää tai kaveria onnitteli.
Tämän suuren surun keskellä nämä pienemmät surut - oman lapsen pettymys - tuntuu liki sietämättömältä kestää. Vaikka toinen kuinka vakuuttaa, että läheisethän ne tärkeimpiä ovat, pettymys tunkee läpi sanojen. Yritän lohduttaa sanomalla, että ihmiset eivät ehkä osaa reagoida surevaan - ajattelvat varmaan, ettei surevan onnitteleminen ole sopivaa, tai että sureva kokee sen herjaksi.
En tiedä. Yritän samastua siihen, joka jättää onnittelut väliin mahdollisesti suruajan vuoksi. Voin monelaista kokeneena ja itse vastaavassa tilanteessa olleena ymmärtää sen - tyttärelle se on vaikeampaa. Juuri nyt pienikin huomionosoitus ja välittämien ilahduttaisi aivan erityisellä tavalla. Ymmärän senkin ja samastun. Pieni lapsi minussa - se, joka itki surujaan viinimarjapensaan alla - on väkevämmin elossa kuin pitkään aikaan.
