Muistojuhlien jälkeen esikoinen sanoi Lomamiehestä, ettei pystynyt koskaan kuvittelemaan tätä aikuisena, kuten muita nuoria ja lapsia. Hämmästyneenä hoksasin, että en muuten minäkään. Poika pyrki omalla tavallaan miesten maailmaan: ajoi partaansa(isän ostamilla välineillä, mikä oli hänelle tärkeää)jätti kainalokarvansa ajamatta(koska se ei ollut "miesten juttu")teki ryskähommia isänsä kanssa isän puolen mummolassa jne. Kuitenkin hänessä oli aina jotain syvästi lapsenomaista, ja se toi häntä muistellessamme mieleen Peter Panin. Olkoonkin, että kyseessä voi olla läheisten keino lohduttaa itseään - mutta kaikki lohtuhan on sallittua, koska Pojan suhteen emme voi enää menettää mitään. Tartumme jokaiseen muistoon, joka voi antaa meille selityksiä tai huojennusta - rationaalisimmasta kaikkein mystisimpiin. Kaikki kelpaa, kiitos.

Siinä pohtiessa Pojan kapinaa aikuistumista ja sen tuomaa "systeemiin ajamista", tasapäistämistä ja vapauden rajoittamista vastaan, silmäni ajatutui toiseen niistä pojan kuvista, joiden edessä poltan kynttilää. "Hei, katsokaa, hänhän NÄYTTÄÄ ihan Peter Panilta!". Toisessa kuvassa Poika oli miehuutta kohti kulkeva nuorukainen, ja vaikka pidän kovasti tuostakin kuvasta, tämä toinen on tuntunut läheisemmältä - ehkä siksi, että sellaisena olen Pojan tuntenut niin paljon pidempään ja tunsin loppuun asti. MIehuuskuva on jotain tulevaisuuteen viittaavaa ja tuntuu hivenen juhlalliselta, mikä ei ollut Pojan omin tila, vaikka hän hallitsi senkin ja jopa nautti siitä joissain tilanteissa. Toisessa - puolitoista vuotta sitten otetussa kuvassa - Pojan silmät tuikkivat samaan aikaan veikeästi ja syvällisesti kauniisti kaartuvien kulmakarvojen alta kuin sanoen: minäpä tiedän jotain, mitä te ette tiedä - minulla on maailma, jonne teillä ei ole pääsyä. Suu on kaarella kuin hymyssä, mutta se eiole hymy. Hän on vain sinetöinyt  huulensa ystävällisesti: ei millään pahalla, mutta minä en kerro...

Kuten muistokirjoituksessani sanoin, olisi väärin tehdä lapsestani kuoleman jälkeen pyhimystä, jota hän ei eläessäänkään ollut. Totuutta ja aitoutta tärkeimpinä arvoina pitäneen muistoa kohtaan se  olisi loukkaus. Haluankin muistaa hänet ärsyttävänä hemmona - kuten Peter Pankin oli - kaikesta alati inttävänä rasittavuuteen asti, syöppönä, jolta ruokaa piti piilottaa, jos sen tahtoi riittävän muillekin, nenää kaivavana ja kynsiä pureskelevana(äitinsä poika)ja ympäristönsä pelkällä läsnäolollaan kaaokseen saavana. Haluankin muistaa ne hirvittävät joulun odotukset, jolloin uhkasin liittyä jehovan todistajiin, jotta pääsisimme eroon noista f*****g jouluista, jotka tekivät liiallisessa jännityksessä elämästä helvettiä. Poika ei kestänyt jännitystä lainkaan, ja koko perhe sai kärsiä siitä - kerran jopa viaton koristamistaan odottava joulukuusi, joka kaatui kumoon Pojan riehuessa joulunodotustuskassaan. Haluan muistaa myös sen päivän joulun alla, jolloin koko perheen naisväki sulki itkevän Pojan syleilyynsä hänen katsoessaan elokuvaa nunnasta, jonka parass ystävä oli kuusi. Kun tuo kuusi kaadettiin kaupungin joulua komistamaan, Poika oli täysin lohduton. Ja tältä pojalta hänet tutkinut lastenpsykiatri sanoi empatiakyvyn puuttuvan täysin! En tunne sen ajan tutkimusmetodeja, mutta jokin todella syvä ja musta aukko siellä on täytynyt olla. Se, että hän oli tietyssä lapsuuden vaiheessa vanhempien vaikean avioeron jälkeen jumissa tunteidensa kanssa, on asia toinen.

Empaattisempaa, laajasydämisempää ja armollisempaa ihmistä kuin poikani oli, en tunne. Hän oli aina valmis ja halukas puhumaan asiat halki ja hän oli lännen, ellei idänkin nopein anteeksiantaja sillloin, kun anteeksianto oli mahdollinen. Koulukiusaajilleen ja muiden lasten koulukiusaajille ei anteeksiantoa herunut, ja ainoa kerta, kun olen tiennyt hänen olleen väkivaltainen lapsuusajan impulsiivisuuden laannuttua, oli tilanne, jossa hän puolusti nyrkillään puolustuskyvytöntä lasta kiusaajaa vastaan. Opettajja, joka näki ja ymmärsi tilanteen, antoi nimellisen puhuttelun virkansa puolesta, mutta nyrkin naamaansa saanut oli lähetetty välittömästi uikutuksineen tiehensä. Kyllä, minä olin ja olen pojastani ylpeä.

Lomamies oli mega-addikti, ja se herätti huolta ja pelkoakin minussa, jolla on sama ominaisuus lievempänä - mikä sekin on ollut valtava ja syyllisyyttä ylläpitävä taakka läpi yli puolen vuosisadan mittaisen elämäni. Silti hänen hyvät ominaisuutensa olivat enemmän kuin ominaisuuksia - ne olivat hyveitä, jotka eivät nykymaailmassa ole tredikkäitä. Pinnallisuus oli hänelle kauhistus ja hän haastoi jatkuvasti muita ympärillään syvään yhteyteen. Koimme keskustelujemme kautta monia upeita, oivalluksia sisältäneitä keskusteluja, joiden Poika sanoi olevan elämän huippuhetkiä. Koska lupasin Pojalle hänen viimeisenä iltanaan, että muistan tehneeni hänen suhteensa kaiken oikein, en suostu kiusaukseen alkaa pohtia, oliko noita hetkiä meidän välillämme liian vähän, ja sydämessäni tiedän, ettei ollut - ei sittenkään, vaikka addiktiivisuuteni riisti läsnäoloni turhan usein häneltä ja tyttäriltä. Vaikka se on totuus, on ainakin Poikani antanut minulle täysin anteeksi, ja hänen muistoaan kunnioittaen otan joka hetki - myös vaikeimpina - tuon anteeksiannon vastaan. Kaikki se työ, mitä syyllisyyteni kanssa on vielä jäljellä, koitukoon tytärteni hyväksi niin, että hekin voivat antaa anteeksi sen rajoittuneisuuden, joka varjosti äitiyttäni ja vanhemmuuttani perheemme vaikeimpina vuosina.

Ehkä anteeksianto onkin jotain, johon vain lapsen sydän täysin kykenee - en sure lainkaan sitä, ettei poikani halunnut kasvaa aikuiseksi, jos aikuisuus merkitsee sitä kovettumista, kyynistymistä ja kylmettymistä, mitä se meidän maailmassamme näyttää merkitsevän. Kuitenkin hänen halunsa ja kykynsä elää arvojaan todeksi oli suuren ja syvällisen ja sielun ominaisuus. Pojassani eli samanaikaisesti ikuinen lapsi ja poikkeusellisen kypsä aikuinen. Hämmentävä ja erikoinen yhdistelmä, kieltämättä, joka kuitenkin tarkemmin ajateltuna on meissä jokaisessa. Hän oli vain poikkeuksellisen syvässä yhteydessä näihin molempiin puoliin.

Vähän ennen Lomamiehen kuolemaa sanoin oikeastaan haluavani jo eläkkeelle - ainakin nykyisestä työstäni. Lomamies sanoi siihen, että niin hänkin. Tosin kuin minä(ainakaan vielä), hän toteutti haaveensa, samoin kuin suurimman haavensa, josta hän joskus ja useinkin kertoi minulle: hän halusi lentää. Ei keinotekoisin siivin, vaan ihan itse. Ja niin hän lopulta lensi Mikä-mikä-maahan, kuten tytärten kanssa todettiin.

Kerro terveiset kaikille kaltaisillesi puhdassydämisille. Me puhdistamme vielä omaamme ja tulemme perässä, kun on aika.