Aurinko paistoi ja mökkisaunan pesu puhdisti mieltä. Kyllä. Mutta alla velloi ahdistus. Siinä oli mukana huolta läheisistä ja Pojan ystävistä. Tunnistin myös, että oman ystävän kuolema yli 20 vuotta sitten on noussut pintaan. Vaikka olen työstänyt tuon kokemuksen syöpäsairaan saattohoitoineen, muisto siitä ikävästä, jota ystävän kuoleman jälkeen koin, on raastanut rintaa, korventanut, kuristanut. Pojan ystävän murheelliset kasvot ja olemus on ollut mieltei hetkestä toiseen sisäisenä kuvana mielessä.

Mökkireissun jälkeen olin terapeutilla pitkästä aikaa, ja kävin taas läpi "uuden ihmisen" kanssa tapahtuneen, ja 45 minuuttia oli siihen lyhyt aika. Sitten odotti perunkirjoitus, joka oli varmaan lyhyimpiä mahdollisia, mutta joka on kaikertanut vielä tekemättömänä mieltä. Ehkä se sai lopulta ahdistuksen laukeamaan itkuksi - mene ja tiedä - joka puhkesi kesken kauppareissun. Tietoisuus siitä, ettei Poika enää koskaan tule vastaan tai tee kanssani ostoksia, oli liian paljon kestettäväksi. Ei silti, että itkua pelkäisin: se voittaa ahdistuksen tullen mennen.

Itkin melkein koko kauppa- ja kotimatkan ja vielä kauan kotona Keskimmäisen halauksessa. Kysyin, ahdistaako itkuni, ja tytär vastasi, että ei - enemmän ahdistaisi se, jos peittäisin tunteeni. Ja kyllä se itku lopulta helpotti. Olo on nyt sees. Jokaisesta tällaisesta hetkestä tai rupeamasta olen kiitollinen.