Kaukana asuva Ystävä sanoi kokevansa Pojan kuoleman unena - kaukana asuva sisareni taaas epäilee hetkittäin mielikuvituksensa tehneen tepposet. Molemmat tunsivat Pojan ja pitivät hänestä, mutta tämä ei kuulunut heidän arkeensa. Muualla asuva Isosisko taas kokee kipeänä sen, että on menettänyt jotain todella tärkeää eläen elämänsä järisyttävintä kokemusta ja että kuitenkin arki ympärillä pyörii entiseen malliin, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ystävällä oli erikoinen ja erityinen yhteys Poikaan. Ennen pari vuotta sitten tapahtunuttta muuttoaan ystävä oli paljon meillä.Hän oli ainoa ihminen, jonka kanssa tyhjennettyjä viinipulloja Poika ei katsonut karsaasti -ei niitä tosin kerralla kasapäin kaadettukaan, kuten saattaa kuulostaa, mutta lipiteltiinpä hissuksiin kuitenkin. Tosiystävän tuntee punaisista hampaista, väittävät jotkut.

Poika sanoi, että  tämän Ystävän seurassa olin oma itseni eikä viini muuttanut asiantilaa. Uskon, että se osa minusta, jota Poika erityisesti rakasti ja johon hän tunsi vahvaa yhteyttä, oli aina selkeästi läsnä Ystävän seurassa. Ajattelen niin, että monet erilaiset puolet minussa - kuten kaikissa muissakin ihmisissä - ovat totta, mutta että se kaunein, syvin ja Pojalle rakkain osa minusta oli Ystävän läsnäollessa luontevasti ja levollisesti paikalla - olemisen helppous heijastui minusta. Yhdessäolomme on aina ollut jännitteetöntä ja "puristeetonta", kuten Ystävä joskus asian kristallisoi. Parhaimmissakin ihmissuhteissa on usein jännitteitä ja vaatimuksia enkä näe siinä mitään pahaa - ne ovat haasteita, joiden kautta kasvamme - mutta tässä nimenomaisessa suhteessa niitä ei ole koskaan ollut. Suhde Ystävään on muistuttanut minua myös äitisuhteestani, joka sekin on jännitteetön - suhde, jossa saa turvallisesti olla siinä tilassa, jossa kulloinkin sattuu olemaan. Useimmiten tila kuin tila kääntyy tällaisessa ihmissuhteessa levon ja rauhan tilaksi. Tuota tilaa Poikanikin aina haki ja arvosti, ja minussa sen aistiessaan koki turvallisuuden tunnetta. Ystävän hän koki myös turvallisena ihmisenä, ja sanoi joskus tämän kuuluvan perheeseen. Ehkä näitä kahta yhdisti myös ikäviin kokemuksiin perustuva ihmisarkuus, joka tosin ilmeni molemmissa hiukan eri tavoin. Minulle oli itsestään selvää, että Ystävä osallistui hyvästijättötilaisuuteen, johon Poika elinaikanaan sanoi haluavansa vain perheen ja omat ystävät, mikäli sattuisi kuolemaan ennen minua.

Ei ole mikään ihme, että Poika ja Ystävä tunsivat keskenään sielujen sympatiaa ilman, että siihen edes olisi tarvittu tiheitä kohtaamisia ja tuntien keskusteluja. Jotkut asiat vain Tietää - tai kuten Pikku Prinssissä sanotaan: tärkeimmät asiat näkee vain sydämellään. Kun  joku moitti  Ystävää tämän poissaollessa, Lomamies nousi puolustamaan tätä. Ystävä sanoikin, että Lomamies oli hänen ritarinsa.

Nyt, kun Lomamies on fyysisesti poissa, kaukana asuvat kokevat kipeänä, outona tai unenomaisena hänen lähtönsä, joka ei näy heidän arjessaan. Mikään ympärillä ei ole muuttunut, vaikka sisäinen maailma on kokenut maanjäristyksen. Kuolemaa on vaikea mieltää todeksi. Se on vaikeaa minullekin, joka Keskimmäisen kanssa elin Pojan jokapäiväistä arkea. Syy vain on toinen - päinvastainen.

Lomamies tai Poika - kumpaa hän nyt kulloinkin oli tuossa vaiheessaan, jossa lapsuus on ohi eikä aikuisuuteen ole vielä otetta - oli minulle niin läheinen, että hän tuntuu olevan läsnä, lähellä ja minussa joka hetki. Ajatus siitä, että hän olisi kuollut, tuntuu absurdilta. Miltei päivittäin kuuntelen hänen musiikkiaan ja ellen kuuntele, se soi päässäni joka tapauksessa. Myös Ystävä sanoi heräävänsä aamulla Pojan musiikkiin. Kun katsoin eilen elokuvaa yhdessä Keskimmäisen ja tämän Poikaystävän kanssa(elokuvaa, jonka katsoimme Pojan kanssa monta kertaa), tuntui kuin Poikakin olisi ollut paikalla. Se tunne oli niin voimakas, että kun hetkittäin havahduin "todellisuuteen" katsoessani Pojan kasvoja kynttilän loimotuksessa, tuntui kuin rinta repeäisi halki - kulunut sanonta, mutten keksi parempaa. En ihmettele niitä, jotka rakkaan menetettyään menettävät todellisuudentajunsa, kieltävät koko kuoleman ja alkavat elää omaa sisäistä todellisuuttaan rakkaan kanssa. Kiusaus siihen on suuri. Tiedän kuitenkin, ettei Lomamies sitä haluaisi eikä minua minuksi sellaisesta ratkaisusta tunnistaisi.

Lomamies uskoi vahvuuteeni. Ei sellaisena sairautena, jossa heikkous kielletään ja leikitään vahvaa, vaan sellaiseen, joka kumpuaa heikkouden ja kivun kohtaamisesta. Sitä olen jo paljon joutunut elämässäni tekemään - eikä siinä ei ole mitään ihailtavaa, vaikka mielellään itseään imartelisi hyvästä toiminnasta. Se on ollut pakko, johon Elämä on minut ajanut. En olisi selvinnyt muuten, perheeni ei olisi selvinnyt eikä Pojasta olisi ehtinyt kasvaa Lomamiestä, joka jätti jälkeensä kaunista ja kiehtovaa musiikkia. Hän olisi lähtenyt jo paljon aiemmin ja paljon onnettomampana. Nyt tiedän hänen olleen sovussa itsensä ja ratkaisunsa kanssa.

Lomamies sanoi taannoin äkkikuolemista puhuttaessa, että jos hän kuolisi ennen minua, minulla olisi varmaan kauan hirveän vaikeaa ja että itkisin ja surisin - mutta kuitenkin lopulta seliväisin siitä. Lomamies luotti minuun tässä niin kuin monissa muissakin asioissa. Kaikkien luovuttamis- ja hulluksitulemisenkiusauksien keskellä tiedän olevani tuon luottamuksen arvoinen.