Jotta jaksaa ja voi surra, pitää ja haluaakin katsoa niitä iloja ja ihanuuuksia, joita Lomamiehen kanssa eletyssä elämässä oli . Jos niitä ei olisi, ei olisi surtavaakaan. Kaipuuseen kuuluu kauneus ja ilo siitä, mitä on ollut - sanoo Lindqvist,(omin sanoin muisteltuna). Lainaan häntä paljon siksi että hän on niin oivaltavasti kiteyttänyt asioita, joista itse vääntäisin viisioaisen trilogian.

Jo Pojan raskaan lapsuuden aikana - joka oli avioeron jälkeen raskasta meille kaikille - oli hyviä ja hauskoja hetkiä: uintiretket Paltaniemelle, juhannukset mummolassa ja mumolassa käynnit ylipäätään, pohdinnat saunan lauteilla, elokuvat, joita yhdessä katselimme. Sitten Poika pikkuhiljaa alkoi tervehtyä ja ehetyä, mikä oli  yhteinen voiman ja tunneälyn koitoksemme,. Nelitoistakesäisenä Poika antoi siitä kiitoksen minulle, mutta  17-vuotiaana Lomamiehenä hän ymmärsi kiittää myös itseään. Se on yksi muistojeni helmistä. Niin usein kuin "pelastinkin" hänet, kuten hän jäähyväiskirjeessään sanoo, suurin haaveeni oli auttaa hänet pelastamaan itse itsensä. Ihan sinne asti emme päässeet, mutta tuo itselle annettu kiitos lämmittää mieltäni luultavasti loppuelämäni ajan. Lomamies näki itsessään paljon hyvää ja arvokasta heilahtamatta omahyväisyyden puolelle. Se oli tervettä. Heilahtaminen terveestä itsetunnosta ja hyvästä olosta toiseen äärilaitaan ei puolestaan sitä ja ollut, ja se on piirre, jonka tunnistan vahvana myös itsestäni. Kiusaus syyttää itseään mallin antamisesta nostaa tässä kohden päätään, mutta sammutan sen pojalleni antamallani lupauksella. Tein kaikki oikein - tein sen, minkä osasin.

Hyvät hetket Lomamiehen ja perheen parissa lisääntyivät viime vuosina muuttuen hyväksi elämäksi, jossa oli ongelmansa. Alettiin siis olla normaaleja ainakin jossain mielessä. Lapset ja jotkut ystävät ja minä itsekin tosin totesimme toisinaan, että perheemme oli epänormaali erilaisella tavalla: meillä puhuttiin asioista tavallista enemmän, ilmaistiin tunteita enemmän eikä kaihdettu vaikeiden asioiden kohtaamista. Viimeisin oli tekemäni päätös, jota on joskus ollut vaikea olla katumatta, koska sen seurauksena on ollut oman keskeneräisyyden armoton kohtaaminen - silloin, kun siihen on pysytnyt..

Usein podin huonoa omaatuntoa siitä, että arkiset asiat, kuten kodinhoito suijuivat minulta perin kankeasti, jos lainkaan. En ole koskaan ollut mikään varsinainen rätinheiluttaja, ja se on ollut usein yleinen pilailun aihe. Jos olisin Raamatun henkilö, olisin se Maria Jeeuksen jalkojen juuressa, joka antaa siskon hoitaa tylsät kotityöt - ja jolle siskon sapuskat kyllä maistuvat. Lapsena osasin ulkoa tuon Raamatun kertomuksen ja kävin loilottamassa sen kaikille aikuisille, jotka vain jaksoivat kuunnella - ja niillekin, jotka eivät oikeastaan olisi jaksaneet.

Katsoin mielelläni lasten kanssa elokuvia, Friendejä, Scrubseja jne. Moneen kertaan jopa. Jälkuipuinti ja analyysi kuuluivat ehdottomasti asiaan. Puolustelin itseäni joskus sanomalla, että tuskin kuolinvuoteella pohdin sitä, tuliko pestyä tarpeeksi ikkunoita, vaan sitä annoinko ja sainko tarpeeksi rakkautta ja läsnäoloa. Enpä arvannut, että tulen pohtimaan tuota samaa kysymystä nykyisissä olosuhteissani. Lienee tarpeetonta sanoa, että olen nyt ikionnellinen siitä, että rakastin enemmän yhdessä vietettyä aikaa lasten kuin tiskirätin kanssa.

Toivon, ettei kukaan ihana tai edes vähemmän ihana "martta-tyyppi" loukkaannu sanomastani. Ihailen ja kunnioitan "marttoja" tosi paljon - ilman heitä ja heidän apuaan sekä oivalluksiaan maailma olisi hukassa(tai vieläkin hukemmassa, mitä se nyt on)ja aivan erityisesti minä olisin ollut. Ystäväpiirissäni on monta sydämellistä "marttaa", joiden ansiosta niin synttärit kuin muistojuhlatkin järjestelyineen ovat mahdollistuneet. Kaiken lisäksi he ovat olleet vielä hyviä ja läsnäolevia äitejä. Mutta vaikka minulla on ontunut niin käytäntö kuin läsnäolokin, tein sen, mitä minulle annetuilla palikoilla oli mahdollista. Lasten kasvatuksessa se merkitsi usein pitkänpitkiä syväluotaavia keskusteluja, joiden kautta tunsimme syvää yhteyttä. Kaikki lapseni ovat ilmaisseet arvostavansa sitä, ja Lomamies antoi siitä erityisen usein palautetta. Hänelle olin maailman paras äityli, tutuli ja pikku äiti.

Lomamiehen kanssa yhdessä vietetystä ajasta kirkkaimpana nousevat hetket Paltaniemen uimarannalla auringonlaskuineen ja luonnosta haltioitumisineen sekä elokouvat ja niiden anlysoinnit. Elokuvamusiikki oli yksi tärkeistä tutkiskelun aiheista, ja on täysin Lomamiehen ansiota, että sellaiset nimet kuin Hans Zimmer, Danny Elfman, John Willams tai John Powell sanovat minulle jotakin. Samoin on laita monien näyttelijöiden ja ohjaajien, vaikkain Lomamies häpesi hidasta oppimistani näissä Elämää Tärkeämmissä Asioissa.

Suurin ongema elokuvien katsomisessa tuli siitä, että Lomamies piti trillereistä, toimintaleffoista ja muusta vastaavasta. Lukuunottamatta aikaa, jolloin työuupus-masennukseni aikaan söin  mielialalääkkeitä, Kaunotar ja Kulkuri ovat olleet rankinta, jota olen voinut itekmättä tai ahdistumatta katsoa. Joka tapauksessa aika leffojen parissa - myös elokuvateatterissa - Lomamiehen kanssa oli hyvääkin parempaa. Jo pelkästään hänen innostuneisuutensa katsominen ja sen tarttuminen tuntui hyvältä.

Lomamies lähti levollisena ja - niin oudolta kuin tämä voi lukijasta tuntua - sovussa itsensä kanssa. Tiedän sen, koska tunsin hänet niin hyvin ja aistin hänen tunnetilansa. Aisitmista ei oikeastaan edes tarvittu, sillä hän näytti tunteensa aina avoimesti. Viimeinen Lomamiehen katsoma elokuva oli Clint Eastwoodin Honkytonk Man. Siinä elokuvan päähenkilö kuolee lopussa, mutta hänen musiikkinsa jää elämään. Niin jää myös Lomamiehen musiikki ja hän itse musiikissaan elää yhä - ainakin niin kauan kuin minä elän. Ja uskon, että vielä senkin jälkeen...