Olen aina inhonnut väkijoukkoja. Oman suvun juhlat, jossa kaikki ovat toisilleen tuttuja, ovat asia erikseen, mutta suurina sessioina nekin vievät energiaa. Toisaalta niihin kuuluu erityinen yhteyden kokeminen, samastuminen tiettyyn ryhmään, mikä tuntuu hyvältä harvoin koettuna. Yhteyden kokeminen toisten ihmisten kanssa taas on elinehtoni. Lapseni intiimi hyvästijättötilaisuus ja kohtuullisen kokoinen muistotilaisuus olivat hyviä kokemuksia yhteydestä ja yhteisestä surusta.
Taipumus väkijoukkojen karttamiseen näyttää periytyneen. Kerran Esikoisen ja Ystävän kanssa saimme päähämme - herra tai luonnonvalinta yksin tietää miksi - mennä Stockan "hulluille päiville". Hullua - pähkähullua -se todella olikin. Emme saaneet ensinnäkään ostetuksi juuri mitään ja vetäydyimme itse kukin johonkin nurkkaan panikoimaan ja hyperventiloimaan, kunnes kohtasimme sovitussa paikassa ihmetellen, mikä meihin oli mennyt - miksi taivaan tähden me ylipäänsä olimme täällä? Yhdessä ruokaillessamme yritimme pikkuhiljaa toipua kokemuksesta vakaana uskonamme, että tämän Opetuksen kyllä muistaisimme.
Poika ja myöhemmin Lomamies kesti myös huonosti joukkoja ja suuria yhteistilaisuuksia - paitsi silloin, kun oli itse esiintymässä, mikä tietenkin on eri juttu. Pienimuotoisessakin sukujuhlassa hän saattoi tulla luokseni ja sanoa, että häntä ahdistaa ja että voisiko hän mennä ulos - vaikka ulkona saattoi sataa jäätä. Mainittakoon, ettei Lomamies ollut mikään intohimoinen ulkoilmaihminen paitsi uintikeleillä. Esikoisen ylioppilasjuhlista hän livahti luvalla jonnekin(en vieläkään tiedä mienn)eikä häntä näy yhteiskuvassa. Väkijoukot eivät olleet häntä varten, vaikkakin hän piipahti mielellään kauniilla vappusäällä kanssani kaupungilla - luultavasti ennen kaikkea jäätelökojun houkuttelemana. Juopuneita hän kaihtoi yli kaiken ja Vanhainpäivän jatkobileissä hän kävi suunnilleen vain ovella kääntymässä, ja oli kauan vihainen niille kavereilleen, jotka eivät tehneet samoin. Lomamies ei hyväksynyt ryypiskelyä ja sillä sipuli. Poika eli alusta loppuun saakka raittiin elämän eikä suvainnut edes suvaitsevaisuutta ystäviltään.
Lomamiehen läheinen ystäväpiiri oli hänen kuollessaan laaja, toistakymmentä nuorta. Tytärten kanssa sitä on ihmetelty - ei meistä kenelläkään ole ollut sellaista. Lomamies saattoi kutsua joskus - kauniisti luvan pyydettyään - koko porukan meille koolle ja he kokoontuivat muutenkin isolla porukalla myös muiden luona - lähinnä kai kuitenkin niiden, joilla oli jo oma asunto. Tämä joukko ei Lomamiestä ashdistanut, päinvastoin. Nämähän olivat tuttuja, ystäviä ja kavereita - ihmisiä, joihin hänellä oli yhteys. Se oli Lomamiehelle tärkeää, samoin kuin se, että kaverit olivat raittiita. Lomamies suojeli myös ystävien ja kavereiden avulla itseään omalta addiktiivisuudeltaan. Hän tiesi, että yksikin - se ensimmäinen - ryyppy voisi viedä hänet tuhoon. Ystäväpiiri oli hänen turvavarkkonsa, jonka mahdollisia aukkoja tai repeämisvaaraa hän vahti kuin haukka saalistaan. Jokainen ystäväpiiriin pyrkivä tulokas tai sitä "liian lähellä" liikkuva oli Lomamiehelle uhka, joka täytyi läpivalaista. Ei ihme, että elämä kävi raskaaksi - huomasin, että alituinen kontrollointi alkoi ottaa voimille ja että se alkoi olla ehkä jossain määrin rasite myös ystäville. Lomamies ei kyennyt rentoutumaan hetkeksikään. Se ei ollut kenenkään syytä eikä kenenkään vika - se vain oli niin. Sellaiset kortit oli Poika Elämältä saanut, ja hän pelasi ne niin hyvin kuin pystyi. Niin me kaikki teemme - sen, minkä osaamme.
Väkijoukot ahdistavat minua tällä haavaa luultavasti yhtä paljon kuin Lomamiestä ahdisti. Paitsi oma luontainen taipumukseni, nykyinen tilanteeni tuottaa ahdistusta. Jokainen kaupassa käynti on valtava haaste. Siihen liittyy myös muistot yhteisistä kauppareissuista tai niistä käynneistä, kun soitin Lomamiehen kantoapuun. Tytärkin auttoi ja auttaa mielellään, mutta usein Lomamies sattui olemaan joutilaampi - jos siksi, että Keskimmäisellä oli vaativa abivuosi meneillään, kun taas Lomamies ei panostanut koulunkäyntiin koskaan erityisellä fanaattisuudella.
Pelkään ulkona ja väkijoukoissa liikkuessani tapaavani niitä tuttuja tai puolituttuja, joita en ole vielä kohdannut Lomamiehen kuoleman jälkeen. Ihmisten myötätunto on ollut ihanaa, ja halusinkin ilmoittaa kaikille heti tapahtuneen ja kerrata sitä - silloin siltä tuntui - loputtomasti. Nyt en enää jaksa ja ahdistun pelkästä ajatuksesta, että minun pitäisi kertoa taas jollekin tapahtuneesta, tilanteestani ja voinnistani - varsinkaan, kun en oikein itsekään tiedä, kuinka voin.. Se on...niin: se on hirveää. Aivan hirveää. Harmi, kun tuota sanaa käytetään niin paljon ja irrationaalisesti("hirveän kivaa", "hirvittävän hauskaa"), koska en pysty ilmaisemaan kokemaani hirveyttä. Kohta menen taas hoitamaan asioita, koska minun täytyy, ja ahdistus myllertää valmiiksi vatsassa. On vain mentävä ja on vain kestettävä.
Kyllä minä kestän ja selviän. Kaikki ei vain ole nyt helppoa, ja hyväksyn sen.
PS. Kerroin Keskimmäiselle näistä ajatuksistani, ja hän sanoi tulevansa mielellään kanssani asioille eikä vaikuttanut rasittuneelta. Helpotus. Olen Rakkauden ympäröimä.
