Tästä kuvasta tuli mieleeni Titanic ja muutamia yhtymäkohtia Pojan elämään: molempia rakennettiin pitkään ja hartaasti - Poika tosin osallistui itse aktiivisesti rakennustyöhön - kummastakin tuli komea, ainutlaatuinen ja massiivinen, ja molemmat murtuivat odottamatta jättäen jälkeensä suuren järkytyksen ja epäuskon: kuinka näin saattoi käydä?

Kun Lomamies oli vasta pieni poika, hän sai rankan diagnoosin: vaikea laaja-alainen persoonallisuuden kehityshäiriö. Kuten olen jo aiemmin kertonut, hänen ei "pitänyt" selvitä koitoloissa lainkaan - tehtävää pidettiin mahdottomana. Muistan, kuinka aloitin "rakennustyön", kun minulle oli kerrottu, ettei Poikaan saa katsekontaktia. Aloitimme leikkien - Poika oli tuolloin 7-8 vuoden ikäinen -"särkien paistamista". Koska Poika inhosi häviämistä ja tahtoi voittaa tämänkin pelin - jota pelattiin usein - silmiin tuijottelusta tuli tapa, ja voilá: Poikaan sai katsekontaktin, jos vain itse tahtoi, ilman mitään pelejä ja leikkejä. Siitä se lähti: sinnikäs, hidas ja antoisa rakentaminen ja rakentuminen, joka otti usein voimille ja tuntui aika ajoin toivottomalta ja turhauttavalta puuhalta, mutta joka myös palkitsi rakentajansa - meidät molemmat. Lukuisat keskustelut, kyselyt, "opetuspuheet" ja pohdinnat, joissa Poika tuli Lomamieheksi kasvaessaan yhä aktiivisemmaksi ja oivaltavammaksi osapuoleksi, kuuluivat elämään hänen kanssaan. Opettelimme tarkkailemaan itseämme ja omaa käytöstämme väliin tarinoiden kautta - keksin tarinan Oikkupeikosta, joka tuli pilaamaan äidin ja kolmen mukavan lapsen(!)elämää milloin mitenkin. Idea oli tietenkin varastettu Mikko Alatalolta - kaikki muistanevat Känkkäränkän - joka on vohkinut sen mistä-lie-sadusta. Eihän tässä sinänsä mitään uutta ollut, kunhan muokkasin idean omiin oloihimme sopivaksi, ja tärkeää oli, että Oikkupeikko oli juuri meidän oma juttumme.

Lapsilta kuulin, että myös isä kertoi näille itse keksittyjä tarinoita, joiden sisältöä en tiedä. Siihen vuoteen, jonka Poika eli isänsä kanssa, kuului myös paljon syvällistä pohdintaa -  toisenlainen elämä tämän pojan kanssa olisikin ollut mahdotonta. Hän oli syntynyt  haastamaan muita sukeltamaan syvemmälle kuin mitä pinnallisuuteen ja itsensä kohtaamisen pakenemiseen keskittynyt maailma tuntuu haluavan. Se, miten itse kukin tuon haasteen otti vastaan, oli jokaisen itsensä päätettävissä.

Toisinaan -  ja etenkin lasten kasvaessa ulos Oikkupeikosta - käsittelimme teemaa ilman tarinoita. Miten voin muuttaa käytöstäni vain tarkkailemalla itseäni, pysähtymällä ja katsomalla? Tätä tehtiin paljon eikä ollut tavatonta, että munat osoittautuivat kanaa viisammiksi. Jos olin unohtamassa omat opetukseni, ne tulivat vastaan lasten suusta. Vähitellen Pojan impulssiivisuus ja agressiivisuus hiipuivat, ja hänestä tuli rauhaa rakastava ja muiden riitoja sovitteleva, tosin muunlainen kuin adressiivinen hetken mielijohteesta toimiminen  pysyi osana hänen persoonaansa. Vaikka se olikin tuskastuttavaa, mikäpä minä sitä olin arvostelemaan, kun itse toimin samoin. Sama päti(ja minun kohdallani pätee yhä)ylikeskittymiseen: pojalla oli taipumus äitinsä tavoin juuttua mieluisaan tekemiseen niin, että siitä oli mahdotonta irottautua ilman asevoimien apua. Koska asevoimia ei käytetty, perheessämme juututtiin usein ja hermostuttiin toinen toisemme juuttumisiin. Keskustelimme asiasta, ja toivoimme muutosta - ja kuten tavallista inhimillisessä elämässä, enemmän toisen kuin omaa - melko laihoin tuloksin.

Saimme kuitenkin yhdessä aikaan paljon, ja jos muiden kertomiin havaintoihin on uskominen, perheessämme keskusteltiin keskimääräistä enemmän tavalla, joka oli rakentavaa tai toinen toistaan tukeva, ja jossa keskustelu oli yhteyden kokemisen väline. Avoin ilmapiiri luotiin kuitenkin vähä vähältä: vaikean avioeron vuoksi meni kauan, ennen kuin pystyin puhumaan kipeistä asioista niiden oikeilla nimillä. Eräs opettaja totesi - kun perheen senhetkisiä vaikeuksia selviteltiin oppilashuoltoryhmän kanssa omasta aloitteestamme - että puhumattomuus ei todellakaan ole tämän perheen ongelma. Jostain syystä hän nauroi tämän sanoessaan. Jääköön mysteerioksi, miksi ihmeessä, mutta eittämätön tosiasia on, että ilmaisemisen pakon lahja tai kirous - kumpaa se nyt kulloinkin on ollut - pelasti perheemme katastrofilta aina Lomamiehen kuolemaan saakka.

Jäävuori, joka koitui Pojan kohtaloksi, koostui monista asioista. Ei ole yhtä eikä kahta, jota voisin osittaa sormella ja sanoa, että tuossa on syy. Ainakin osasta ongelmistaan ja masennuksen aiheistaan hän puhui, ja yhdessä pohdittiin, mitä voitaisiin tehdä. Ehkä siksi en osannut lainkaan odottaa tulevaa - jos Poika olisi täysin vetäytynyt kuoreensa tai väreillyt ahdistusta, olisivat hälärit soineet. Näin hänet edellisessä kriisissä yli kaksi vuotta sitten hyvin vaikeassa tilassa enkä aistinut nyt lähellekään siihen verrattavaa ahdistusta -  enkä ahdistusta ylipäätään. Viimeisenä iltanaan Poika vaikutti niin levolliselta ja onnelliselta, että nukuin yöni tavallista paremmin aina aamuun saakka. Ehkä hänen päätöksensä  vakaus teki hänet tyyneksi - joka tapauksessa hän jätti muistoihin kauneimman illan, mikä äidin ja pojan yhteiselossa voi olla.

Olen jäljittänyt mielessäni Pojan aluksen katekamisen syyksi heikon tai pikemminkin voimakkaasti heilahtelvan itsetunnon. Väliin hän luotti itseensä ja kykyihinsä täysin. Hänen suunnitelmansa oli pyrkiä Sibelius-Akatemiaan säveltäjän oppiin. Mikäli tärppäys ei kävisi heti - kuten hän realistisesti arvioi - odotusajan hän aikoi käyttää muusikoksi opiskellen ja siinä kehittyen. Hyvinä hetkinään hän haaveili myös vaimosta ja yhdestä lapsesta, jonka kasvattaisi antaumuksellisesti niin hyvin kuin suinkin osaisi. Yksi oli hänen haaveensa siksi, että kasvatustyöhön voisi kunnolla keskittyä. Huonompina aikoina - voimakkaimmin hänen elämänsä loppumetreillä - hänen itseluottamuksensa hiipui ja samalla hiipui hänen uskonsa tulevaisuuteen. Se, että hän koki jäähyväiskirjeensä mukaan koko elämänsä hiipuvan, oli minulle yllätys. Se, että elämä päättyi näin rajusti ei kuitenkaan tullut täytenä yllätyksenä, koska jokaisen elämään kuuluvat kriisit tulivat hänelle aina järisyttävällä voimlla, joka heräti minussa levottomuutta ja pelkoa. Tiesin Pojan psyyken haurauden, ja pidin todellisena ihmeenä sitä, kuinka vahvaksi ja viisaaksi hän lopulta kehittyi. Se oli minulle pitkään jokapäiväinen kiitollisuuden aihe.

Itsetunnon ajoittainen heikkous surkeuteen saakka pohjautui  varmasti osittain avioeroon ja siihen liittyviin kipeisiin tunteisiin. Vaikka kuinka haluaisin, en voi mitenkään sitä kieltää, kuten en myöskään omaa väsymystäni, voimattomuuttani ja usein kykenemättömyyttäni olla hyvä ja läsnäoleva kasvattaja. Vaikka Poikani vakuutti, etten ole tehnyt hänelle mitään väärää, tämä on tosiasia, josta en pääse yli enkä ympäri, vaikken itseäni enää siitä syyllistäkään. Tein sen, minkä osasin opetellessani yksinäistä vastuunkantoa. Se oli kova koulu, ja vanhanajan koulussa olisin taatusti jäänyt useita kertoja luokalleni. Tämä ei suinkaan ole mitään itseni aliarviointia, sillä tiedän myös oppineeni paljon ja tehneeni kasvattajana myös hyvää työtä, josta voin olla ylpeä. Totuus vain sattuu olemaan, etten ole ollut kaiken aikaa hyvä kasvattaja ja toimnut aina oikein, eli olen kaiketi samalla viivalla useimpien muiden vanhempien ja kasvattajien kanssa.

Tukea ja kannustusta Poika sai sekä vanhemmiltaan että siskoiltaan ja suvuiltaan sekä myöhemmin ystäviltään. Hänen lahjakkuutensa ja kykynsä nähtiin, niistä puhuttiin ääneen ja niitä arvostettiin. Sen sijaan se, että hän oli niin ala- kuin yläasteellakin kiusattu, vaikutti suuresti hänen itsetuntoonsa, elämäänsä ja lopulta  - näin uskon - kuolemaansa. Kiusaaminen jätti haavat, jotka väliaikaisesti umpeutuivat, mutteivät koskaan arpeutuneet ja repesivät auki pienimmästäkin ylenkatseesta, vihjailevasta hymystä tai lausahduksesta. Poika eli alituisessa pelossa, että joutuisi uudelleen tavalla tai toisella kiusatuksi, ja tulossa oleva uusi elämänvaihe, jossa ystävä- ja kaveripiiri hajoaisi, pelotti häntä. Hän kiintyi vahvasti ihmisiin, joihin oli oppinut luottamaan - mikä kiusatulle ja sen vuoksi rikkoutuneelle oli hyvin vaikeaa - tahtoi pitää nämä lähellään ja yhteydessään ja jopa kontrolloida näitä. Sellainen elämä on raskasta elettävää.

Jos ketään tai keitään Poikani liian varhaisesta kuolemasta tahdon syyttää, he ovat koulukiusaajat. Heidän toimintansa mursi Pojan itsetunnon joiltakin osin täydellisesti. Avioeron ja siihen liittyvät kivut poika pystyi työstämään. Se oli hänelle valtaisa urakka, jonka totesin päättyneen, kun hän sanoi ymmärtävänsä molempia vanhempiaan ja rakastavansa molempia yhtä lailla. Hän teki työn, johon monet eivät koskaan kykene. Sen sijaan koulukiusaamista hän ei koskaan pystynyt selättämään eikä selviämään sen aiheuttamista vaurioista. Kiusaajilleen hän ei koskaan antanut anteeksi, enkä soimaa häntä siitä. En sittenkään, vaikka tiedän, että kiusaajat tuskin itse tajusivat, mitä tekivät. Poikani ei ollut yli-ihminen enkä ole minäkään. Vaikken huudakaan kostoa, toivon, että joskus koittaa aika, jolloin hoitoa järjestetään - vaikka sitten väkisin - myös  niille,  jotka sitä ensisijassa tarvitsevat eikä vain niille, jotka kärsivät tämän kiusaamiseksi kutsutun sairauden seurauksista.

Poikani kuoli liian varhain, omasta tahdostaan, mutta silti muiden vaikutuksesta. Myyräntyö alkoi jo vuosia sitten eikä vastuullisia löydy koskaan. Ehkä he kiusaavat tällä hetkellä joita kuita muita, jotka tarvitsevat pian hoitoa näiden sairauden takia. Maailma ei ole reilu paikka ja hyvin vähän sen reilummaksi muuttumiseen voimme vaikuttaa - se joka yrittää, valitsee rankan tien. Tämän asian kanssa on vain elettävä. Kuka jaksaa.