Tytär myötäelää poikaystävänsä surua siitä, ettei tämä ehtinyt tutustua Lomamieheen läheisesti ennen tämän kuolemaa. Sanoin, että on luonnollista, että vastarakastuneet nuoret viettävät aikaa mieluiten kaksin, eikä kukaan pysty jatkuvasti ennakoimaan, mitä seuraavaksi voisi tapahtua. Neuroottistahan semmoinen elämä olisi.

Jokainen meistä Pojan läheisesti tai vähemmän läheisesti tuntenut elää läpi omaa ainutlaatuista suruaan - koska meidän jokaisen suhde häneen on ollut ainutlaatuinen. Samalla tavalla kuin olemme persoonina ainutlaatuisia, ovat suhteemme muihin ihmisiin - niihin, jotka vielä elävät ja niihin, jotka ovat kuolleet. Martti Lidqvistin "Surun tiessä" oli minusta lohdullinen ja kiinnostava ajatus siitä, että voimme tehdä työtä suhteen hyväksi vielä toisen poismenon jälkeen. Vielä sittenkin on mahdollisuus käydä läpi asioita ja saattaa ne lepoon. Tiedän tällaista tapahtuneen ihan oikeasti: vaikean avioeron jälkeenjäänyt osapuoli on vuosien aikana työstänyt vanhan suhteensa sopuun, ja muistaa entistä puolisoa lämmöllä ja molempia osapuolia armahtaneena. Kyse ei ole silloin asioiden kieltämisestä tai vääristämisestä, vaan sen oivaltamisesta, että olemme vain ihmisä, jotka tekevät, minkä kulloinkin osaavat, ja että voimme armahtaa itsemme ja toisemme. Silloin avautuu mahdollisuus muistella sitä, mikä aikoinaan oli hyvää ja kaunista.

Siinä missä joku Pojalle etäisempi tuntee kipua siitä, ettei tuntenut tätä paremmin, minun kipuni nousee siitä, että tunsin hänet niin hyvin ja sitä paremmin, mitä vanhemmaksi hän tuli. Hän oli tehnyt päätöksen, ettei koskaan häpeäisi vanhempiaan eikä etääntyisi meistä sekä piti päätöksensä, joka psykologisesta näkökulamsta ei liene normaali eikä "terve". Mutta jääräpäänä hän ei antanut periksi päättämästään. Häntä ei normipsykologia rajoittanut. Minulle tuo päästös merkitsee tässä hetkessä suunnatonta menetystä ja aukkoa elämässäni - syvällisten pohdintojen ja oivallusten loppumista ja toisinaan lähes ylimaalliselta tuntuneen yhteyden kokemuksen katoamista. Vai merkitseekö?

Voinko sittenkin kokea tuota yhteyttä jonkun muun kanssa tai jopa itsekseni? Voinko kuvitella Poikani niin eläväksi, että saan tuon kokemuksen ykseydestä esiin yhä uudelleen? Puhuimme tästä joskus Pojan kanssa ja pidimme sitä mahdollisena. Totesimme samalla, että tuollainen yhteyden ja ykseyden kokeminen saa ihmisen hakemaan sitä yhä uudelleen. Se estää myös tyyytymisen pinnallisiin ihmissuhteisiin, joissa yhteyttä ei löydy, mikä tavallaan myös kaventaa tai vaikeuttaa elämää. Aikamme ja kulttuurimme ei suosi syviä suhteita ja kokemuksia, saati että ohjaisi ihmisiä niitä etsimään.

Vaikka oma ainutlaatuinen suruni on suunnaton ja menetykseni suurempi kuin voin koskaan sanoin kuvailla, olen samalla onnellinen saatuani kokea erikoislaatuisen äidin ja pojan välisen suhteen, jota Pojan herkkyys, psyyken hauraus hengen suuruus leimasivat.. Kuten jäähyväispuheessani Valon kappelissa läheisille ja ystäväille sanoin: meidän ei tarvitse valita sitä, suremmeko hänen poismenoaan vai hymyilemmekö, koska hän eli. Voimme tehdä kumpaakin vuorotellen ja jopa samaan aikaan. Rakkaudella.