Toissapäiväisessä muistojuhlassa aloitin ääneen pohdintani siitä, mikä on pitänyt minua kasassa nämä elämäni järkyttävimmät kaksi viikkoa. Arvelin sen olevan Rakkaus.

Poikani tuhlasi rakkautta, ja hän sai sitä myös osakseen - vaikka monen asiasta tietämättömän voi olla sitä vaikea uskoa. Eräs Pojan ystävä - toinen niistä lähimmistä - sanoikin, että on katsellut nyt koulussa hämmentyneenä niitä, jotka ovat selvästi syrjäytyneitä ja vailla ystäviä. Miksi he jaksavat, kun taas hänen ystävänsä, joka antoi ja sai niin paljon, uupui kesken kaiken? Ehkä lääketiede tai jokin keksii vastauksen tai se on jo keksitty, muttei vielä kylliksi tiedossa. Sen tiedän omasta kokemuksestani, että aivojen kemialla on huikea vaikutus jaksamiseen ja selviämiseen ja siitä Pojankin kanssa puhuttiin paljon.

Kun tytärten - siskot ovat 24- ja pian 19-vuotiaat - ja toisen vävykandin kanssa kävelimme muistojuhlasta katsomaan Pojan tulevaa hautapaikkaa(tuhkauurna lasketaan sinne myöhemmin), perheellemme ja Pojan lähipiirille tyypillinen musta huumori kaappasi hetken itselleen. Lomamies oli tässä asiassa elämänsä aikana varsinainen haka, mikä lievittää huonoa omaatuntoa silloin, kun heitämme "sopimatonta "läppää.

Pohdin sitä, miten tärkeää on riittävä ja hyvä uni. Sanoin näille läheisilleni, että on ollut ihan välttämätöntä heittää ahdistuslääke kitusiin aamuyön karmeina tunteina, jolloin herää ja jolloin uni ei taatusti enää tule pienempienkään murheiden ollessa kysessä. Sitäpaitsi kaikki aamuöisin sängyssään pyörineet tietävät, kuinka hedelmällistä pohtiminen ja ajattelu siihen vuorokaudenaikaan on. Päivisin en ole lääkkeitä tarvinnut - aina on ollut joku, jonka kanssa puhua. Toisaalta tahdon antaa tunteille reilusti tilaa myös yksin koettuina, mikä ei ole helppoa, mutta sitäkin hyödyllisempää. Myös unen päästä olen saanut muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kiinni suht helposti. Mutta ne aamuyöt: - huh. Ei ole mitään järkeä kiduttaa itseään, koska seurauksena on yhtä hirvittävä seuraava päivä ja pahimmillaan ahdistuksen kierre. Siis virallinen kiitos lääketieteelle ja -teollisuudelle ainakin tältä osin.

Totesimme näitä pohtiessamme, että se, mikä minua on pitänyt kasassa, ovatkin lääkkeet., ja muistopuhetta alettiin rukata uusiksi...No, totuus on tietenkin jonkinlainen yhdistelmä näistä: kun tietää, miten paljon rakkautta elämässämme ja Pojan elämässä on ollut, saa hyvän pohjan toipumiseen. Se ei kuitenkaan riitä, ellei nuku, syö ja hengitä hyvin. Perusasiat first.

Unesta vielä sen verran, että alitajuntani suojaa minua mahtavalla tavalla: Pojan kuoleman jälkeen en ole muistanut yhtä ainoaa untani ja koen sen suurena siunauksena. Uni on syvää ja tinkimätöntä ja on näköjään päättänyt toivuttaa minua parhaalla mahdollisella tavalla. Yhtään energiaa ei mene unien kelaamiseen. Mikä helpotus! Kaikki voimat jäävät tällä tietoisuuden tasolla elämiseen. Elämälle kiitos.