Vaikka olen muutaman viime kuukauden ajan suhtautunut nihkeästi(joskus jopa raivooisan kielteisesti)kaikenlaiseen positiiviseen ajatteluun Positiivareiden sivustoja myöten, olen vastahakoisesti lukenut Ajatusten aamiaista ja joskus vastahakoisesti myöntänyt, että nojaa, on tossa perää, ehkä. Monet neuvot ja vinkit ovat tuntuneet kuitenkin olevan niin kaukana siitä sielunmaisemasta, jossa olen elänyt, ettei nille ole jaksanut edes hymähtää.

Tämän aamun Ajatusten aamiaisissa oli esimerkki laulun mahdista ja voimista mielialan ja ilmapiirin parantajana. Olen itse monesti tämän suruprosessin aikana pohtinut samaa, kun on kohdillaan olevan lääkityksen lisäksi miettinyt kaikkia mahdollisia selviytymiskeinoja kohti elämisen arvoiselta tuntuvaa elämää. Rakastan poikani musiikkia, ja jonkin aikaa hänen kuolemansa jälkeen kuuntelin sitä kuumeisesti kuin olisin sillä pitänyt lastani elossa kuolemaakin uhmaten. Sitten tuli niin kova kipu hänen musiikkinsa kuuntelemisesta- kaiketi jo tunnetassollekin meni perille kuoleman lopullisuus - etten voinut kuunnella sitä lainkaan, kun kipu tuntui repivän sydämen ulos rinnasta. Jos jokin kipale nousi spontaanisti mieleeni, korvasin sen jollakin muulla, minulle neutraalilla musiikilla. Ainoa poikkeus oli kännykän soittoääni.

Nyt olen taas varovaisesti alkanut kuunnella tai hyräillä Pojan biisejä ilman, että se on tuntunut liian pahalta. Kun tänään luin tuon "aamiaisjutun", Jazzman alkoi soida mielessäni ja pyöräytinpä siihen samoin tein sanat. Joskus tehtiin Pojan kanssa kehtolaulu noin yhdessä - valitettavasti en muista sen säveltä, sanat ovat kyllä tallella.

Eivät nuo Jazzmaniin tekemäni sanat kummoiset ole: naiivit ja kliseiset lähinnä, mutta toimivat minulle. Poika ei ehkä olisi tyytyväinen itse sanoitukseen, mutta siitä hän olisi ainakin iloinen, että sanoitin hänen sävelmänsä. Niin ainakin uskon.  Yksi kohta sanoituksessani minua miellyttää(ainoa tummempi ajatus keveyden keskellä) - sävel on A-osasta, mutta kappaleen keskellä: "Päätin näin: laulaen meen synkkään yöhön, sielun sateeseen." Sitähän se vielä on, ei joka hetki eikä jatkuvasti eikä varsinkaan kaikilla elämän osa-alueilla - mutta ikävä on yhä kova. Välillä kovempi kuin alkuun, koska siitä alkaa olla aikaa, kun viimeksi nähtiin...

Eilen muistin, että Pojan viimeinen sana minulle oli "bontsukka", mikä ei kertone lukijalle mitään - paitsi Keskimmäiselle, jos hän tätä lukisi.  Minulla on tapana - lasteni naureskelemana, mutta heihinkin tarttuneena - väännellä sanoja mielin määrin miten sattuu. Aloin yhteen aikaan sanoa hyvänyöntoivotuksena lapsilleni "bona notte", jonka jossain vaiheessa väänsin "bona notsukaksi". Poika lyhensi sen sitten "bontsukaksi". Semmoista perhekulttuuria meillä.

Mutta täällä se sanoittamani Jazzman:

http://www.mikseri.net/artists/lomamies.121863.php