Kuten blogiani seuranneet muistanevat, Lomamies tunnisti ja tunnusti addiktiivisuutensa. Se on aika paljon nuorelta ihmiseltä ottaen huomioon, kuinka moni täällä kulkee riippuvuuksiaan ja niiden seurauksia näkemättä läpi elämänsä laput silmillä.

Lomamiehen ollessa pikkupoika perheeseen hankittin silloinen uutuus, GameBoy-peli(tai jotain sinnepäin se oli). Oli hikinen työ saada Poika pois sen ääreltä ja noudattamaan sovittuja aikoja. Tytötkin halusivat pelata, ja tietysti heissä herätti närää, kun äiti ei aina jaksanut rajoittaa Pojan pelaamista, mikä koitui heidän "tappiokseen".  Ei ollut eikä ole kasvattaminen helppo urakka, ei. Ei, vaikka lapset olisivat täysin terveitä eikä, vaikka molemmat vanhemmat olisivat lähikasvattajina - tosin viimeinen toteamus on pelkkä olettamus, koska olin yksin lähivanhempi yli 14 vuoden ajan.

Poika olisi voinut addiktoitua mihin tahansa hetkellisesti mielihyvää tuottavaan asiaan. Viimeisimpiä olivat ruoka ja energiajuomat - Lomamies lihoi paljon parina viimeisenä elinvuotenaan.Tästä keskustelittin paljon - kuten myös minun  riippuvuustaipumuksestani - mutta ei se taipumusta sinänsä poistanut, teki vain sen näkyväksi. Se, että Poika löysi säveltämisen ilon ja sittemmin trumpetinsoiton, vei hänen elämäänsä eteenpäin: hän saattoi uppoutua sellaiseen tekemiseen, joka ei vahingoittanut ketään. Poika oppi soittamaan trumpettia huippunopeasti, ja osoittautui kaikin tavoin musikaalisesti lahjakkaaksi, mikä oli minulle melkoinen yllätys - pojan vaikeudet olivat peittäneet alleen hänen lahjakkuutensa eikä silloinen ongelmakeskeinen lastenpsykiatrinen tutkimus vaivautunut onkimaan esiin ja tukemaan vahvuuksia. Jos jostakin elämämme kulussa tunnen kiusausta ketkeroitua, se on tämä, mutta ei siitä tähän saumaan enempää.

Vaikka Lomamieheltä löytyi luovuutta vaikka muille jakaa, ongelma oli siinä, ettei luovimmankaan ihmisen luovuus virtaa jatkuvasti samalla vauhdilla, ja välillä saa huomata istuvansa jopa seisovassa vedessä. Soittaminenkin alkoi jossain vaiheissa maistua puulta.. Tämä oli Lomamiehelle erityisen rankkaa, ja näinä hetkinä hänet valtasi täydellinen uskonpuute itseensä, kykyihinsä ja tulevaisuuteen - tämä vaihe hänellä oli päällä elämänsä viime metreillä. Eivät auttaneet puheet, eivät kannustukset, eivät kärsivällisyyden toivotukset.. Poika sanoi tosin saavansa apua keskusteluistamme ja näytti kuin ne - muualta tulleen kannustuksen kanssa yhdessä -olisivatkin auttaneet. Siksi en osannut ounastella tulevaa.

Arki, sen rakentaminen ja sietäminen sekä puuduttava työnteko(opiskelu)oli Lomamiehelle vaikeaa tai oikeastaan mahdotonta. Mielellään hän kävi kuitenkin silloin tällöin "ryskähommissa"mummolassa isänsä kanssa. Minullekin arjesta selviäminen on ollut vaikeaa, mutta olen silti selvinnyt siitä miten kuten ja jatkuvasti heiluvaa rimaa hipoen. Pojalta tämäkään ei luontunut kuin ajoittain.Jos hän ei ollut innostunut asiasta, jota oli tekemässä, hän jätti se tekemättä. En pystynyt asiaa auttamaan - varsinkaan, kun en itse kyennyt olemaan erityisen hyvänä esimerkkinä. Olen tehnyt vain täysin pakolliset kuviot - jos aina niitäkään - usein stressautuen siitäkin. Kateellisena ja masentuneena olen kuunnellut "marttanaisten" ikkunanpesu- siisvous-, leipomis-, ym.juttuja, ja todennut, että toiset pystyvät johonkin, mihin minusta ei vain ole tai mitä minä en yksinkertaisesti jaksa. Nyt jälkeenpäin ajattelen, että sellaisen erityislapsen kasvattaminen, jonka ei pitäsisi lastenpsykiatrin ja muiden "asiantuntijoiden" mukaan selvitä kotihoidossa, ei ole mikään kevyt urakka. Ehkä minulla on ollut lupakin olla väsynyt ja luistaa hommista, jotka muut tekevät vasurilla.

Tiedän, että Lomamiehen elämä olisi ollut loppuun asti hirvittävää, raskasta taistelua, ja varmaan hän näki ja koki tämän tulevaisuuden itsessään. Hän ei ollut tyhmä eikä lyhytnäköinen, ja kun aikuisten elämän monimutkaisuus ja vaikeus alkoi avautua hänelle, se oli hänelle liikaa. Huomasin sen ja kuulin sen hänen puheistaan. Usein hän sanoi, ettei kykene pelaamaan tämän maailman pelejä. Ei ole moni muukaan kyennyt ja jotkut rohkeimmat on siitä syystä jopa ristiinnaulittu.

Suren, suren, suren. Ymmärrys ei vie surua, mutte se tekee taakan hiukkasen kevyemmäksi ja vähentää ahdistuksentunteita. Lomamies ja Poikani, rakastan sinua loputtomasti.