Tämä on lyhyt opas, sillä vastaus kysymykseen kuuluu lyhykäisyydessään: et voi tietää. Kannustavaa, eikö totta? Moni surevan tai surevia tunteva tietää tämän kyllä lyötyään päätään seinään tai ammuttuaan kerta toisensa jälkeen komeasti ohi maalin. Mitä huonommin tunnet surijan, sen suurempi on hutien mahdollisuus. Ei siis ihme, että niin moni vaihtaa kadun toiselle puolelle surijan nähdessään - kuulemani mukaan, koska itsellä ei tätä kokemusta ole, ehkä osin siksi, että jo ennestään vahva taipumukseini kulkea omiin maailmoihini vaipuneena on elämäntilanteeni myötä korostunut ainakin hetkellisesti.
Kohtaamisen ongelma liittyy sekä surijaan että surijan kohtaajaan. Surijaan liittyviä syitä syitä on kokemani mukaan(ainakin) kaksi: surijan a) elämänkatsomus, joka sisältää tietoisen tai tiedostamattoman valinnan omaan menetyksen suhtautumisessa, sekä b) hetkittäiset, päivittäiset tai kausittaiset mielialat vaihteluineen ynnä se, miten surija niitä käsittelee, jos käsittelee. Kohtaan b vaikuttaa puolestaan kohta a. Toimivaa kohtaamisen tapaa ei ole lainkaan, jos surija on esim. päättänyt juuttua suruun - mikä tapahtuu tietenkin tiedostamattomasti - joko taatakseen jatkuvan myötätunnon virran tai pahimmassa tapauksessa hallitakseen muita ihmisiä sen avulla("kuinka voit olla noin julma minulle etkä toimi kuten tahdon - minähän suren!"). Hetkellisesti kohtaaminen voi näyttää toimivan, mutta voi luoda pitemmän päälle hiertävän kuvion, josta on vaikea irtautua.
Myös surijan kohtaajalla on oma elämänkatsomuksensa ja omat käsityksensä eri asioista - mm.siitä, mikä on "oikea" tai "normaali" tapa surra tai onko sellaista. Eri ihmisillä on myös erilaiset vuorovaikutustaidot. Kohtaajalla on myös taustallaan oma työstetty tai työstämätön elämänhistoriansa suruineen ja menetyksineen, ja hän tuo sen väistämättä mukanaan kohtaamiseen. Kaikkein vaikeimpia minulle ovat olleet kohtaamiset, jolloin olen voinut hyvin siihen asti, kun olen huomannut, että toinen pitää selvänä, että voin huonosti. Tuolloin olen törmännyt omaan sovinnaisuuteeni ja alkanut joko sovitella omaa tilaani toisen odotuksiin tai uuvuttanut itseni selityksillä siitä, miksi voinkin olla levollinen ja jopa iloinen - minkä jälkeen en sitä vähään aikaan todellakaan ole. Tästä toimintatavasta olen täysin itse vastuussa, ja on omalla vastuullani muuttaa se sen sijaan, että alkaisin syyttää niitä, jotka hyvän hyvyyttään osoittavat minulle myötätuntoaan.
Jos jokin neuvo surijan kohtaajalle pitäisi antaa, se lienee joko asian suora kysyminen(mistä kaiki eivät suinkaan pidä) tai kuulostelu ja kuunteleminen - siis läsnäolo - herkkyys surijan tilanteelle sekä sen hyväksyminen, että silti voi mennä pieleen. Kun ei vain voi tietää. Tärkeintä on vapauttaa itsensä onnistumisen pakon ikeestä.
Minulla on ollut suruprosessini aikana monia hyviä kohtaamisia niin läheisten kuin vähän etäisempienkin ihmisten kanssa. Helpottavimpia ja voimaannuttavimpia ovat kuitenkin kohtaamiset niiden kanssa, jotka minä tunnen hyvin ja jotka tuntevat minut. On asioita, joita ei tarvitse selittää. Saa sanoa ääneen radikaaleimmatkin ajatukset. Ei tarvitse hoitaa tukijaa - siihenkin surija usein törmää - tai sitten kohtaamiset ovat hoitavia molemmin puolin. Kun vuorovaikutustilanne on avoin ja hyväksyvä, ongelmia ei pääse syntymään, vaikka kohtaajien näkemykset, kokemukset, persoona ja tunne-elämän voimakkuus olisivat erilaisia.
Kaikkein tärkeimmäksi asiaksi tähän mennessä on noussut minulle se, että läheiseni - sukulaiset ja ystävät - luottavat selviämiseeni. Tietysti järkytys tapahtuneesta herätti aluksi pelkoa kohtalostani, mutta minut parhaiten tuntevat alkoivat nopeasti keskittyä voimavaroihini ja kykyihini. Myös ne, jotka ensin kokivat musertavana sen, että elämä lyö lyötyä - koska takanani on niin monta raskasta kriisiä - hoksasivat pian, että selviän juuri siksi, että olen työstänyt elämäni aikana vaikeita asioita nujertumatta, niin hilkulla kuin nujertuminen on joskus ollutkin. Silti saan olla myös heikko ja itkeä, kun itkettää, ahdistella, kun ahdistaa ilman, että kukaan kehottaa tai odottaa olemaan reipas.
Juuri se, että kaikki hyväksytään sellaisenaan pyrkimättä muuttamaan mitään käsillä olevassa tilanteessa, on minulle parasta lääkettä. Niin voin olla vuorovaikutustilanteessa aito tunteineni ja siinä tilassa, missä kulloinkin satun olemaan.
