Luin joskus kauan sitten jostain ajatuksen siitä, että ne ihmiset, jotka elämässämme pistävät meidät rajuimmien koetteelle, ovat opettajiamme, jopa mestareita, joita meidän tulisi kunnioittaen kiittää. Näiden ihmisten kautta meidän on pysähdyttävä katsomaan itseämme ja sitä, mitä meidän itsessämme olisi syytä  tarkastella. Parhaassa tapauksessa tällainen tarkastelu voi johtaa muutokseen, joka tekee elämästämme kevyempää ja toimivampaa. Pakottamatta.

Jokainen lapsistani on ollut ja on minulle tällainen opettaja. Ei niin, että oppi olisi välttämättä mennyt aina perille, mutta ainakin minulle on annettu siihen mahdollisuus. Poikani antoi minulle haastavaakin haastavammat vuodet lapsuudessaan, pyyteettömän ja lämpimän rakkauden aina sekä seesteisen nuoruusajan, jolloin tuosta rakkaudesta aivan erityisesti pääsi nauttimaan raskaimpien vaiheiden mentyä ohi. Elämänsä lopuksi hän antoi minulle haasteen selvitä hänen kuolemastaan - haasteen, joka vaatii elämän ja omien tunteiden kohtaamista tuoreella tavalla. Tunteisiin samastuminen ei toimi - niiden tarkastelu ja hyväksyminen kyllä.On valtava ero sillä, samastuuko tunteeseen - mikä tuottaa pahimmillaan ahdistusta - vai tarkasteleeko sitä hyväksyen, jolloin seurauksena on levollisuus.

Poika eli 17 tärkeää vuotta, ja minä sain 17 vuotta koulutusta, jota ei löydy mistään oppaasta, ja koulutus jatkuu yhä. Luultavasti ja toivottavasti elämäni loppuun saakka.