Toinen päivä peräkkäin, kun ahdistus iski. Vielä pahempana kuin eilen.

Aamulla tuli surunvalittelukortti Saksasta, jonne Lomamiehenkin piti lähteä kuoromatkalle. Tosin hän ei ollut kovin innostunut asiasta, ja alkoi perua sitä, koska matka olsikin tullut kalliimmaksi, mitä alunperin piti tulla. Ehkä asiassa oli muutakin, mutta sitä en ainakaan koskaan saanut selville. Joka tapauksessa kortti sai minulta hanat auki totaalisesti.

Takana oli vähän tavallista huonommin nukuttu yö. Isäni ei voi oikein hyvin, ja hänen kuntonsa on romahtanut lyhyessä ajassa, ja se valvotutti aamuyöllä rauhoittavasta huolimatta. Pyörin siksi luultavasti tavallista herkemmillä.

Olen miettinyt myös syvemmällä olevia syitä. Tällaiselle "lähärillä" kuin minä kaikki erot ovat ottaneet tiukoille ja olleet jopa hengenvaarallisia. En tiedä, mitä hittoa aivokemiassa tapahtuu näiden aikana, mutta jotain järkkyä anyway. Menen niin pohjalle, että se on taas kerran näitä sanojen ulottumattomissa olevai asioita. Ihan kuin koko keho reagoisi eroon, kuin sieltä kaivettaisiin juurineen pois jotakin tiukassa olevaa ilman puudutuksia. Viimeksi olen kokenut tällaista tällä volyymilla seitsemän vuotta siiten, kun eräs mies - joka ei olisi edes ansainnut näin paljon palstatilaa - jätti minut raukkamaisella tavalla. Tasan seitsemän vuotta ennen Lomamiehen kuolemaa.

Toinen syy vahvan ahdistuksen ilmenemiseen voi olla siinä, että olen viime päivinä puhunut läheisteni kanssa - viimeksi äidin - Pojan kuoleman hyväksymisestä ja alkanut hyväksyä ajatusta hyväksymisestä. Se on tuonut tunnetasolla sellaisen olon kuin olisin  hykäämässä poikaani, mikä on niin tunteena kuin ajatuksenakin sietämätön. En TAHDO hyväksyä lapseni menettämistä, ja osa minusta syyttää petturiksi sitä osaa, joka on joskus valmis tuohon hyväksyntään ja näkee sen jopa väistämättömänä ja välttämättömänä. Siksiköhän mummoni itki elämänsä loppuun asti miehensä kuolemaa? Kokiko hän pettävänsä miehensä ja rakkautensa, jos jonkin päivänä olisi hyväksynyt menetyksensä, jatkanut elämää  täysin rinnoin nauttien siitä?

Luin äskettäin  -ennen Lomamiehen kuolemaa - Brita Kekkosen haastattelun, jossa hän kertoi mm.miehensä itsemurhasta. Kadehdin tuon naisen aitoa positiivisuutta ja elämänmyönteisyyttä, joka huokui hänestä kaikista elämän kolhuista ja kovista vastoinkäymisistä huolimatta. Minusta se oli ihailtavaa ja tervettä. Sellaista terveyttä kohti haluaisin itsekin kulkea tietämättä vielä, onko se minulle mahdollista. Sitäkään en tiedä, voiko sellaista "yrittää" tai siihen pyrkiä, vai onko kyse vain prosesille antautumisesta ja sen hyväksymistä, että se vie, kun mie vikisen.

Antaudun.