Kun Poika kuoli, maailmani – ainakin yksi tärkeä ja oleellinen osa siitä - romahti. Se järisytti hetkeksi myös monen sellaisen maailmaa, joka tunsivat häntä vain vähän tai tuskin lainkaan.
”Maailmalla” tarkoitan turvallisuudentunnetta. Kun jotain järkyttävää tapahtuu, se ravistelee turvallisuudentunnettamme pohjia myöten eikä kukaan meistä haluaisi kokea sitä. Turvallisuudentunne on mielenterveyden perusta, ja niinpä ihmiset ympärilläni ovat alkaneet toipua, niin kuin minäkin – hitaammin ja epävarmemmin tietenkin kuin muut, mutta kuitenkin. On pakko, jos mielii elää eteenpäin.
Olen alkanut luoda turvaharhaa – kuvitelmaa siitä, että mitään ”kauheaa” ei enää koskaan tapahdu. Vanhempani – erityisesti äiti, joka on ollut elämäni kallio emotionaalisessa turvallisuudessaan – elävät ikuisesti. Tyttäreni selviävät elämästä kolhuitta. Rahaa tulee riittävästi, jotta toimeentulo on turvattu ja jotta voin tukea jossain vaiheessa myös tyttäriäni. Kaikki läheiseni pysyvät terveinä. Ja jos oikein lykästää, löydän rinnalleni sittenkin kumppanin, joka pitää minusta huolta(!)elämäni loppuun saakka, niin että saan vihdoin levätä. Amen.
Kävin eilen aikaisin nukkumaan, ajatuksenani herätä virkeänä pakkaamaan ja siivoamaan kello kuusi tai seitsemän. Kun heräsin pari tuntia sitten – siis kello neljä – turvaharha murtui, kuten se tuohon aikaan herätessä väistämättä tekee. Kaikki ajatukseni tuottivat turvattomuudentunnetta ja olivat täynnä pelkoa. Kaikki oli ”väärin”. Kun aloin kuunnella äänitettä, jonka tarkoitus on auttaa minua tietoiseen läsnäoloon, ajattelin vain vihaisena, etteivät tekijät - nuo vauraat psykologit ja psykiatrit – tiedä hevon kukkua elämästäni ja siitä kamppailusta, jota olen käynyt ja käyn. Ajattelin lämmöllä Jeesusta, joka sentään eli materiaalisessa niukkuudessa, vaikkei yksinhuoltajan osasta hänkään tiennyt. Ja sitten ihmettelin, miten sama asia – yksinhuoltajuus – joka herätti niin paljon huolta ja turvattomuudentunnetta, onkin nyt asia, josta luopuessa koen lähes paniikkia. En olekaan enää yksinhuoltaja – olenkin ihan yksin!
Koska tietoinen läsnäolo asiantuntijoiden opastuksella meni kiville, harakoille ja vetenä hanhen selkään, nousin lopulta ja avasin koneen kirjoittaakseni ylös tuntojani. Taustakuva avautui, ja siinä seisoi Poika Tallinnan-reissullaan vanhan linnan edustalla. Samassa hetkessä hyvä olo ja täydellinen turvallisuudentunne lävistivät minut. Koko olemukseni tunnisti välittömästi sen yhteyden, jota koin hänen kanssaan ja joka tuotti turvallisuudentunnetta. Maailmani eheytyi jälleen.
Loppujen lopuksi yhteys ja kuulumisen kokemus on turvallisuudentunnetta. Vaikka poikani on kuollut, se ei ole, ja minulla on yhä mahdollisuus kokea sitä jonkun kanssa – tai jopa yksin ollessani. Elämässä on sittenkin jotain, jota edes aamun kello neljä ei pysty murtamaan.
