Kirjoitan nyt illuusiosta, koska en usko ihmisen voivan hallita elämäänsä yltiöpostivistien ja sisäisten supersankarien eriävistä näkemyksistä huolimatta. Mutta elämäänsä voi toki vaikuttaa – erityisesti, miten siihen asennoituu – paljonkin.

Vaikka taajaan olenkin pitänyt esillä yksinhuoltajien asiaa ja sitä, kuinka siitä joukosta – johon en enää kuulu, mikä tuntuu oudolta – on tullut uusi köyhälistö maahamme, myönsipä paremmin toimeentulevat sitä tai eivät, asialla on myös toinen, valoisampi puoli, joka koskee myös yksineläjää. Sen näkemiseen ja kokemiseen tarvitaan tosin tietoista asennetta ja tahtoa. Yksinhuoltaja – samoin kuin yksineläjä, joka nyt olen – saa muotoilla makkaran mieleisekseen. Muilta ei tarvitse kysellä siunausta ratkaisuihinsa, sen kun tekee, mitä haluaa. Tämä on toki liioittelua tai asian törkeää kaunistelua: raha rajoittaa kuitenkin kovin paljon sitä, mitä kannattaa haluta. Mutta jos jalostaa halujensa luonnetta ja kohteita, voi kokea jopa riemastuttavaa vapauden tunnetta. Tämä vapaus vaatii toki hintansa: on tilanteita, jolloin tuki ja olkapää olisi tarpeen ja jolloin haluaisi antaa vastuun ja päätäntävallan jollekulle muulle ja olisi valmis myymään taivasosuutensa tuon ”Jonkun” olemassaolosta. 

Silloin, kun yksinhuoltaja tai–eläjä on heikoimmillaan, paikalle ilmestyvät hyvää tarkoittavat, ylihuolehtivat kontrollifriikit kuin kärpäset avoimelle hunajakupille. Ja hyvä kun tai jos ilmestyvät. Sanon tämän lemmessä enkä käytä ”kontrollifriikkiä” pilkkanimenä, vaan siksi, että jokainen ymmärtää hetkessä, mitä tarkoitan. Puhun lemmessä siksi, että ihminen ei selviä elämästä yksin eikä hänen tarvitsekaan. Tämän asian opettelu on ollut minulle, ylpeälle ja vapautta yli kaiken janoavalle individulistille kova läksy. Vielä rankempi oppitunti on ollut ja on yhä siinä, kuinka pitää kontrolloivat mutta hyvät ihmiset siellä, minne he kuuluvat: omien rajojeni ulkopuolella. Se, että ihminen on heikoilla esim. taloudellisen tilanteensa tai läheisen kuoleman johdosta – tai molempien, kuten minä olen ollut ja vieläkin olen ainakin osittain – ei tarkoita sitä, että hän olisi pieni lapsi, täysin avuton ja kyvytön kaikessa, ja että hänen elämäänsä ja rajojansa ei tulisi kunnioittaa. Ongelma on siinä, että kontrolloivat tai ylihuolehtivat ihmiset harvoin tunnistavat käytöksensä puhumattakaan, että tunnistaisivat sen loukkaavaksi. 

Kuinka siis ilmaista hyvää tarkoittavalle ja rakkaalle kontrollifriikille, että nyt meni överiksi vaarantamatta sinänsä arvokasta ihmissuhdetta? Raivoaminen ja reuhaaminen eivät ole edes vaihtoehtoja, vaikka kotona voi sitä yksin tehdäkin – kontrolliin kohdistuvat vihantunteet on tärkeää kohdata – ja asiasta puhuminen suoraan on myös aika riskaabelia, mikäli toinen on täysin tietämätön käyttäytymisestään. Ensimmäistä parempi vaihtoehto sekin, mutta vaarana ainakin minun kohdallani on ”kostoiskun” maku – koen suunnatonta kiusausta antaa kontrolloijan maistaa omaa lääkettään ”nousemalla hänen yläpuolelleen”. En usko sen olevan kuitenkaan kovin rakentavaa noin niin kuin ihmissuhteen kannalta. Yksi vaihtoehto on antaa kontrolloijan neuvojen mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos - mikä on vaikeaa, koska ne muistuttavat käskyjä - ja tehdä kuitenkin oman mielensä mukaan. Tosin kannattaa olla tarkkana, ettei heitä lasta pesuveden mukana, sillä ylihuolehtivilla tyypeillä on usein kullanarvoista tieto-taitoa, mikä toki kannattaa hyödyntää. Ei tarvitse olla tyhmä, vaikka tahtoo olla vapaa. 

Täydellinen reagoimattomuus on minulle vielä hyvin vaikeaa – totuuden nimessä mahdotonta – joten olen yrittänyt keventää ärtymystäni huumorilla – ”älä hössötä”, sanoin yhdelle – tai omalla, todellisella huolenpidollani, kun olen nähnyt toisen oikeasti voivan huonosti. Silloin olen kehottanut etsimään keinoja pahan olon lievittämiseksi, jolloin tämän on – toivottavasti – helpompi arvostelematta ja tuomitsematta hyväksyä ne keinot, joita minä käytän pyrkiessäni hoitamaan itseäni. En tiedä vielä, auttavatko nämä toimenpiteet pitämään läheiset suhteet hyvinä ilman, että kumpikaan osapuoli kärsii, mutta olenpahan tehnyt parhaani – lemmessä. Sen enempään en juuri nyt pysty eikä tarvinnekaan. Elämä ja ainakaan kaikki ihmissuhteet eivät ole riskittömiä ja sillä sipuli. Onneksi monet läheisistä ihmissuhteistani ovat sellaisia, joissa apua tarjotaan ja otetaan vastaan rajoja kunnioittaen, ja joissa voin hengittää vapaasti ilman tällaisia pohdintoja. Mutta kaikki on rikkautta – arvottamatta. Omien rajojen tunnistaminen, niiden kunnioittaminen ja puolustaminen ovat osa elämääni, ja olen kiitollinen niille, jotka ovat haastaneet ja haastavat minut tähän tärkeään työhön.

Pointtien pointti on se, että määrään oman elämäni kaapin paikan, pysyipä kaappini pystyssä tai ei. Se on paitsi oikeuteni, myös velvollisuuteni niin kauan ja niissä olosuhteissa kuin se on mahdollista. Elämän herruuden, ja sen, etten hallitse sitä, olen joutunut monta kertaa tunnustamaan – viimeksi poikani kuoleman edessä ja tällä hetkellä isäni sairautta ja hiljaista hiipumista seuratessa. Hänkin oli kerran (eikä kovin kauaa aikaa sitten)mies, jolla oli kaikki langat käsissään – nyt tuskin ainoatakaan. Olisi ylimielisyyttä Elämää kohtaan kuvitella, että mikä tahansa, mikä on kohdannut jotakuta muuta ihmistä, ei muka voisi kohdata minuakin – mikä ei ole syy kieltäytyä huolehtimasta itsestäni ja elämästäni mahdollisimman hyvin ja toivomasta ”parasta”, mitä se sitten lieneekin.