Shokkipäivän jälkeen pahimmat fiilikset tähän mennessä.

Poika oli musiikkia. Uusi instrumentti - trumpetti - ja soittotunnit pelastivat hänet edellisessä kriisissä, jonka ahdistus oli moninkertainen verrattuna viime aikojen ahdistuksiin ennen viimeistä lentoa.

Kun olin lähdössä palauttamaan trumpetit musiikkiopistolle(niitä oli kaksi, mutta siitä on oma tarinansa - kerron, jos kertonen), ratkesin täysin. Muistan, kuinka poika sanoi suurimmassa trumpettihuumassaan, että jos pitäisi valita oma lapsi tai trumpetti, hän olisi pulassa. Ja lapsi oli sentään Pojan Suuri Unelma. Läppärin taustakuvassa Poika soittaa trumpettia 50-vuotisjuhlassani. Kun lähdin viemään trumpetteja, tuntui kuin olisin kantanut lapseni pois. Hetki tuntui ylivoimaiselta enkä tiedä, kuinka olisin selvinnyt ilman Tytärtäni, joka tuli mukaan.

Ehkä tämä oli hyvää harjoitusta perjantain uurnan laskua varten. En tiedä, mutta sen jo tiedän, ettei kivulla ole äärtä, ei laitaa.