Näin sanoo Martti Lindqvist surusta.

Ankaruus on ollut viime aikoina vahvasti läsnä. Ehkä se on vain vaihe, surun luonteeseen kuuluvaa polveilua. Se voi olla myös "krapulaa", jonka olen huomannut ja täälläkin todennut seuraavan jokaista mukavaa ja elämäntäyteistä kokemusta. Olin ystäväni kanssa kuuden päivän lomamatkalla Edinburghissa, mistä nautin täysin siemauksin. Toki Poikakin oli mukanani - hänhän oli skottiaksentin tinkimätön fani. Keskimmäisen kanssa saimme nauraa monet naurut skottimurteen parissa.

Sytytin pojalle kynttiän Rosslynin kappelissa, ja kynttilä syttyi myös edesmenneelle mummolleni ja ystävälleni. Tuo paikka ja hetki oli merkittävä, koska kyseisessä  kappelissa on filmattu pätkä Da Vinci-koodia, jonka yhdessä Pojan kanssa kävimme katsomassa. Ei silti, että olisimme juuri mitään sekavasta leffasta ymmärtäneet, kun kirja oli kummaltakin lukematta. Myöhemmin poika taisi katsoa elokuvan uudestaan, ainakin aikoi.

Ankaruutta suruun tuo myös tämä syksyn aika pyhineen. Oli vainajien muistopäivä, jolloin rämmin kahteen otteeseen Paltaniemelle pyörää taluttaen ja lumipalloista hautakummulle sydäntä väsäten, ja on isänpäivä, joka tuottaa oman kipunsa. Pojan harras haave hyväksi isäksi ja vaariksi tulemisesta jäi toteutumatta, ja suren tuon haaveen kuolemaa Pojan kuoleman ohella.

Syväsuru-uppeluksiin jouduin päivänä, jolloin suunnittelin tulevaa matkaa eteläiseen Suomeen rentouttamisen, valmentamisen ja läheisten tapaamisen merkeissä. Eräs ystäväni pitää vuorovaikutuskoulutusta, johon voin osallistua, mutta joka tietää matkani pitenemistä. Sydämeni kääntyi ympäri, kun tajusin, että voin viipyä niin kauan kuin haluan: kukaan ei odota minua kotiin takaisin. Olen hyvin tietoinen siitä, että tämä suru olisi kohdannut minua ilman Poikani varhaista kuolemaakin- yllätyksekseni kuulunkin äiteihin, joille lasten lento pesästä on jo itsessään tiukan kriisin ja surutyön paikka. Ehkä näin siksi, että yksinhuoltajan osa vaatii niin paljon, ja että sen jälkeen jää kotiin totaalisesti yksin. Viistoista vuotta kädet täynnä työtä ja plumps: ei mitään. Tyhjää.

Lukija älköön menkö lankaan ja ajatelko, että elämäni on läpikurjaa. Ei se ole. Tämä on "vain" elämän yksi siivu tai taso. Minulla on läheiset, on ystäviä, on mielenkiinnon kohteita ja jopa tulevaisuudensuunnitelmia. Kaikki nuo yhdessä ja erikseen vetävät minua kohti pintaa silloin, kun joudun upoksiin. Suru on vain niin väkevä, että se sille päälle sattuessaan vetää pinnan alle kuin hyökyaalto, enkä juuri sillä hetkellä näe ja koe muuta kuin tuon aallon tuottaman paineen.

Elän ankaraa aikaa. En voi sanoa hyväksyväni sitä, mutta joka tapauksessa elän sitä. Se riittää.