Pari viikkoa olen asunut tässä. Asunto on vanhempi kuin entinen – tämä talo on muuten valmistunut aivan Pojan syntymän aikoihin – mutta koti on uusi. Täällä vallitsee vieläkin kaaos ja hallitsee herra Hukka. Asia ei häiritse minua(juuri)hiukkaakaan – mitä nyt kirosana tai pari pärskähtää, kun kompastun yllättäen(?)lattialla lojuvaan pölynimuriin tai muuhun tarpeettomaan ja lattialle kuulumattomaan. Mutta ei se mitään: elän siinä illuusiossa, että olen oman elämäni herra – tai siis tässä tapauksessa rouva, ex – mihin aiheeseen palaan kotvasen päästä, seuraavassa postauksessa. Sitä ennen toipumisestani ja Pojasta, Lomamiehestä. 

”Poissa silmistä, poissa mielestä(tai sydämestä)”-sanonta ei pidä kohdallani paikkaansa. Ajattelen Poikaa päivittäin, useita kertoja päivässä. Tai vaikka en ajattele, hän on sydämessä, läsnä. Vaikka muistot eivät välittömän ympäristön kautta olekaan enää aktivoitumassa, ajattelen usein, miten elämän olisi ”pitänyt” mennä nyt: kutsunnat, siviilipalvelus tai armeijan soittokunta, sitä ennen ylioppilaskirjoitukset, hakeutuminen musiikkialan opintoihin ja ennen kaikkea vielä yksi yhteinen vuosi syväpohdintoineen ja elämän ilmiöiden jakamisineen – ja koti usein täynnä kavereita, keskusteluja, naurua ja poikamaista kinastelua. Siihen olin orientoitunut ja siitä minulla on nyt luopuminen. Huomaan, että se työ on kuitenkin mennyt jo eteenpäin: aluksi nämä ajatukset tuottivat kipua, mutta sitä kyllin kohdattuani se on menettänyt voimansa eikä kiusaa enää. Helpotusta tuo myös se, ettei yksin oleminen ole minulle ongelma. Pidän seurastani – nykyään. Kun liki kolmekymmentä vuotta sitten jäin ensimmäisen avioeroni jälkeen yksin, hajosin täysin, mutta se onkin ihan toinen tarina. 

Kuten niin monet läheisensä menettäneet, minäkin ”keskustelen” mielessäni omani kanssa, höpötän,pohdin, kinastelen ja kyselen valintatilanteissa neuvoja. Se lohduttaa, tekee menetyksen jotenkin helpommaksi. Ei siihen mitään ”uskoa” tarvita, en edes suuremmin pohdi asiaa uskomisen näkökulmasta. Se vain tapahtuu. Joka ilta ”pyydän” Poikaa ottamaan yhteyttä välittämättä siitä, mitä muiden ihmisten kokemukset yhteydestä kuolleeseen ovat olemukseltaan. Koska hallusinaatiot ovat kuulemma täysin toden tuntuisia, otan ihan mielelläni vaikka sellaisen, kiitos. Halu ja toive yhteydestä ei tosin ole enää niin kiihkeä ja epätoivoinen kuin joitakin aikoja sitten. Paljon tilanteen hyväksymistä lienee tullut. Tilanne muistuttaa hyvin paljon siitä ajasta, kun Poika muutti isänsä luo: kaipasin häntä aluksi kovin, ja tuntui pahalta, kun hän ei aikoihin käynyt tai ottanut yhteyttä – mutta sitten totuin tilanteeseen ja hyväksyin sen. Olikin oma kriisinsä, kun Poika tuli vuoden päästä kotiin takaisin. No, sitä ei tiettävästi tapahdu tällä kertaa. 

Oleellisinta on se, ettei rakkaus kuole ja että Poika muutti elämällään ja kuolemallaan minun elämääni ja johdatti minut molempien kautta lähemmäksi omaa todellista itseäni – syvintä, aidointa, koruttominta itseäni, josta kaikki turha on riisuttu. Se oli yksi osa hänen elämäntehtäväänsä – muut hänet tunteneet kantavat mukanaan loput, tietoisesti tai tietämättään.  

PS. Kuvittelen usein, että Poika istuu "siellä jossakin" keskutelemassa Heath Ledgerin kanssa elokuvista ja lengendaarisesta Jokerin roolista Yön ritarissa