"Toinen toisensa tunteminen ei merkitse kaiken tietämistä toisistaan, vaan sitä, että kumpikin luottaa ja uskoo toiseen ja rakastaa toista."  - Albert Schweitzer -

Surun ja ahdistuksen keskellä havahdun rauhaan ja kiitollisuuteen. Elin Poikani kanssa rikkaan elämän - vaativan, rankan ja haastavaan, mutta ehdottomasti rikkaan ja rakkaudentäyteisen. Elimme elämän, jota ei sävyttänyt pysähtyneisyys, vaan  dynaamisuus ja eteenpäinmeno väistämättömine takapakkeineen. Samaan aikaan, kun koen olevani surullinen, ahdistunut, masentunut ja onneton, tajuan, kuinka onnekas, onnellinen ja kiitollinen voin olla ja kaiken tämän keskellä myös olen. Näiden tunteiden yhtäaikaisuus tai pikemminkin nopea vuorottelu hetkestä toiseen on hämmentävää ja rasittavaa.

Nykyajallemme typillinen positiivisuuden korostaminen - niin hyvä asia kuin vastapainona räikeälle negatiivisuuden lietsomiselle onkin - ei ole päässyt tämän ilmiön ytimeen ainakaan niiltä osin kuin itse olen siihen perhetynyt, joten tämän asian työstäminen on ainakin tällä haavaa omalla kontollani. Jos jollakin on kirja- tai muuta vinkkiä tuekseni ja avukseni, otan kiitollisena vastaan. Pelkkä asenne-ratkaisee-iskulause ei tässä elämäntilanteessa auta, tekee vain vihaiseksi, vaikka tunnistan senkin taustalla oman viisautensa. Tapa, jolla se tarjotaan ei vain auta minua juuri nyt..Sellainen iskulausuttelu "fiksummilta ja viisaammilta" masentaa ahdistunutta vain enemmän - ei riitä, että on myttynä maassa, vaan täytyisi vielä todeta, että se on oman tyhmän asenteen vika ja ettei onnistu edes asenteen valitsemisessa.

Mutta todellakin tunnen levollista hyvää oloa aina, kun ajattelen sitä ihmissuhdetta, joka minulla poikani kanssa oli. Ehkä siksi, että se ei alkuvuosina varhaista vuorovaikutusta ja aivan varhaista lapsuutta lukuun ottamatta ollut helppo eikä aika ajoin edes siedettävä. Silti tai juuri siksi siitä muodostui läheisempi ja rikkaampi kuin mitä paremmilla eväillä ja palikoilla varustettu suhde olisi ollut. Vaikeudet ja jatkuva yhdessä kasvaminen, kouluttautuminen ja niissä oppiminen teki meistä läheisiä ja tuotti yhteyttä, jota en ole aistinut monissa ihmissuhteissa olevan. Olimme henkilökohtaisen problematiikkamme takia "samiksia" -minkä vuoksi ymmärsimme toisiamme, ja myös hengenheimolaisia. Siitä kumpuaa ääretön kiitollisuus Elämää kohtaan, mutta myös psykofyysisiä rajojani koetteleva ikävä. Molemmat ovat läsnä samaan aikaan.

Emme kumpikaan pitäneet mistään valmiiksi pureskellusta tai ainakin kyseenalaistimme kaiken sellaisen. Tahdoimme löytää oman tiemme, omat ratkaisumme ja vain itse läpi ajateltu ja todeksi eletty tyydytti meitä. Siihen liittyi auktoriteettien vastustusta, mikä aiheutti meille molemmille vaikeuksia, mutta Pojalle enemmän - ja lisää olisi ollut tulossa, jos hänen elämänsä olisi jatkunut. Minä olin sentään saanut 50-luvun lopusta lähtien "kiltin tytön" kasvatuksen, joka jossain määrin hillitsi kapinallisuuttani, tosin mielenterveyteni kustannuksella. Poika "otti turpiin" paljon enemmän, oli napit vastakkain joidenkin opettajien kanssa, toisten ymmärtäessä häntä yllättävän hyvin. Hän oli niitä, jotka herättivät ihastusta ja vihastusta. Jalustallaan tiukasti seisovat auktoriteetit eivät luonnollisestikaan pitäneet siitä rymistelystä, jota jalustoja ylenkatsova nuori aiheutti - pojalle kaiken piti olla loppuun saakka perusteltua, ja hänen kunnioituksensa sai ainoastaan ansaitsemalla sen. Sama pätee tietysti useimpiin, ellei kaikkiin tuon ikäisiin, mutta siinä missä toiset alistuivat ja toiset rikkoivat rajoja ryypiskemällä ja reuhaamalla, Poika käveli tulta päin ja haastoi auktoriteetteja suoraan. Harvapa siitä oli suorastaan ilahtunut. Ne aikuiset, jotka eivät tarvinneet keinotekoista auktoriteettia suojakseen, pärjäsivät Pojan kanssa mainiosti ja tuntuivat pitävän tästä.

Äitini sanoi, että tulin toimen Poikani kanssa hyvin siksi, että ymmärsin häntä. Jos siihen en olisi kyennyt - tai rehellisyyden nimissä, ellen olisi ollut itse pohjimmiltani niin samanlainen - elämämme olisi ollut pelkkää riitaa ja kaaosta. Jämptiys ja järjestys perheestämme tosin AD/HD-taipumustemme takia ikävä kyllä puuttui, mutta siinä oli paljon sellaista hyvää, mitä jämptimmissä perheissä jää kokematta. Olohuonemme oli usein nuorten kohtauspaikka - kuten olen jo tainnut kertoakin - eikä se häirinnyt minua. Tänään ja näinä raskaina aikoina iloitsen koko sydämestäni, että niin oli - onpahan yksi jossittelun ja katumuksen aihe vähemmän. Olen säästynyt monelta kunpa-olisin-tehnyt-niin-tai-näin-itkulta. Se,että poika sai olla ystäviensä ympäröimänä esteittä, oli hänelle  - entiselle koulukiusatulle - tärkeää, ja teki taatusti hänen elämästään laadukkaamman kuin mitä se muuten olisi ollut.

Sain paljon Pojaltani kannustusta ja ihailua siitä, kuinka suhtauduin elämään ja työhöni, ja kuinka pyrin jatkuvasti kehittämään sitä paneutumalla siihen sydämelläni parhaani mukaan. Työ, jonka olin kokenut itselleni sopimattomaksi, alkoikin tuntua sopivalta omien oivallusteni ja ponnistelujeni myötä. Kerroin myös, että kokemukset omien lasteni kanssa ja suhteeni häneen erityistä kasvatusta vaativana lapsena  olivat vaikuttaneet minuun vahvasti.

Työuupumukseni selättäminen tuntui olevan Pojallekin iso juttu. Saihan hän siitä myös esimerkin vaikeuksien voittamisesta, vaikkei omassa, ratkaisevassa solmukohdassaan sen noudattamiseen kyennyt. Veitsen terällä olen ollut usein itsekin ja huono omatunto pyrkii vähän väliä luikertelemaan mieleeni: annoinko ja annanko mallin lapsilleni ihmisestä, joka liian usein uppoaa huonon itsetunnon ja masennuksen suohon? Mutta jollei yrityksistään huolimatta ja kaikkeen mahdolliseen apuun tarttuvana muuhun kykene, minkä sillekään voi? Koska kyse on aivotoiminnan ongelmista, itsensä syyllistäminen on yhtä järjetöntä kuin mistä tahansa sairaudesta tai häiriöstä syyllistäminen. Siinä mielessä "asenne ratkaisee" pitää paikkansa, että turhasta syyllisyydestä vapautuminen terveen asenteen avulla on samalla ympäristöteko. Asennemuokkaus on kuitenkin prosessi ja on väärin uskotella, että toimiva asenne luodaan viikossa tai kahdessa tai että kuka tahansa siihen pystyisi. Olen tehnyt niin paljon työtä tämän asian parissa, että tiedän mistä puhun. Tein sen, minkä kulloinkin osasin niin itseni kuin lastenikin kanssa. Poikakin tiesi sen, ja vaikka oli kriittinen myös minun toimieni suhteen, hänen omassa asenteessaan oli aina tilaa ymmärrykselle ja armollisuudelle - käytän vanhahtavaa ja helposti väärin ymmärrettyä sanaa, mutta mitään parempaa en keksi.

Halu syyttää itseään milloin mistäkin Pojan kohtaloon mahdollisesti vaikuttaneesta tekijästä pyrkii välillä itsepintaisesti pintaan. Silloin vain hoen itselleni Pojan viimeisen eletyn illan sanoja, jotka hän oli varmuuden vuoksi ikuistanut jäähyväiskirjeeseensä: "Äiti, sinä et koskaan tehnyt minulle mitään väärää".  Minun on vain uskottava noihin sanoihin - on pakko, koska en ymmärrä, kuinka muuten kestäisin meneillään olevan ajan. Poikani totuudellisuuden tuntien se ei ole edes vaikeaa.

Me olimme aina toistemme puolella, Poikani ja minä - elämässä ja kuolemassa. Minä tunsin hänet ja hän tunsi minut.. Emme koskaan hylänneet toisiamme. Siksi minä selviän.